— Se voi olla meille hyödyksi, Watson, virkkoi hän astuessamme Woolwichiin vievään junaan. Olemme todellakin kiitollisuudenvelassa Mycroftille, joka on antanut meille näin äärettömän mieltäkiinnittävää toimitettavaa. Huomasin hänen jännittyneistä, tarmokkuutta osottavista kasvonpiirteistään, että hänen aivoissaan liikkui jotain erityistä. Tässä jutussa on ainehistoa. Ensin se tuntui hyvin epäselvältä. Olinkin aika pöllöpää käsittämään mitään.
— Minä en vieläkään käsitä mitään.
— Mikä tulee tulokseksi, sitä en minäkään vielä tiedä. Mutta toimintasuunnitelma minulla jo on. Mies kuoli muualla ja hänen ruumiinsa oli pantu vaunun katolle.
— Katolleko?
— Niin, eikö ole harvinaista? Mutta tutkikaamme lähemmin asiaa. Onhan kylläkin merkillistä, että se löydettiin siltä paikalta, missä juna tekee kierroksen, samalla siirtyessään toisille raiteille. Eikö juuri tällaisella paikalla junan päällä ollut esine putoa maahan? Ja ottakaamme myöskin huomioon, että tällä paikalla ei ollut verta. Luonnollisesti ei sitä ollut, koska veri oli valunut siitä jo muualle. Jokaisella näillä tosiasioilla on itsessään suuri merkitys. Yhteensä ne muodostavat kokonaisuuden.
— Entä piletti! huudahdin minä.
— Juuri niin. Me emme voineet ymmärtää sitä, ettei mitään pilettiä löydetty. Sepä sen selittääkin. Kaikki sopii yhteen.
— Mutta joskin kaikki tämä on oikein, emme sittenkään voi ymmärtää hänen kuolemaansa. Se ei ole tullut tästä sen käsitettävämmäksi, pikemmin vielä sekavammaksi.
— Ehkä, sanoi Holmes miettiväisenä.
Hän vaipui syviin mietteisiin ja pysyi niissä siihen asti kuin juna vihdoin oli saapunut Woolwichin asemalle. Siellä hän otti vaunut ja veti esille Mycroftin paperit lompakostaan.