"Ei se ollut sävelen vika", sanoi Breiteneder.
"Kuinka?" huusi Rebay. — He kulkivat kaikki kiivaasti, melkein puolijuoksua, huolimatta tien jyrkästä noususta. "Kuinka herra von Breiteneder? — — — Sanatko siinä siis olivat sopimattomat? — — — Hyvä Jumala, eihän niissä sanoissa ole mitään muuta, kuin sellaista, minkä Maria itse tiesi? — — — Ja kun minä hänen omassa huoneessaan harjoittelin sitä hänen kanssaan, niin ei hän kertaakaan itkenyt. Hän sanoi vaan: Se on surullinen laulu, herra Rebay, mutta kaunis se on! —" "Kaunis se on", sanoi hän — — — "Niin, se on tosiaankin surullinen laulu, herra von Breiteneder — mutta onhan hänen kohtalonsakin surullinen. Olisinko minä silloin voinut kirjoittaa mitään iloista laulua hänelle? — — —"
Tie häipyi metsään. Aurinko kimalteli oksien lomista; pensaista kuului naurua ja huutoja. He kulkivat kaikki kolme vierekkäin, niin kiivaasti, aivankuin kukin olisi tahtonut juosta toistensa edelle. Äkkiä alkoi Rebay uudelleen: "ja yleisö — hitto soikoon — se paukutti käsiään kuin hulluna! — — — Arvasinhan minä sen jo ennakolta, että Maria sillä laululla saavuttaisi tavattoman menestyksen! — Ja Mariaa itseäänkin se ilahutti — — — hänen koko kasvonsa ihan loistivat ilosta ja viimeinen värssy hänen täytyi toistaa. Se onkin niin liikuttava värssy. Kun minä sitä tein, niin kohosivat kyyneleet minunkin silmiini — muistaessani sitä toista laulua, jota Maria aina laulaa — — —" Ja Rebay lauloi, tai paremminkin lausui painostaen ainoastaan loppusoinnut kuin urkuäänellä: "Kuin kaunista ennen oli_kaan_, — Kun päivä kultas metsän, maan, — ja kullan kanssa sunnun_tain_ — Ma kahden kuherrella sain — Nyt sammunut on multa päivä, — tähdet myös, — Ma onnea ja kultaa vailla vaeltelen yöss!"
"Riittää jo!" huusi Breiteneder, "johan minä olen sen kuullut!"
"Eikö se sitten ole kaunis?" sanoi Rebay ja heilutti silinteriään. "Nykyään ei löydykkään monta, jotka tekevät tällaisia kupletteja. Vanha Ladenbauer antoi minulle siitä viisi guldenia — — — se oli minun palkkioni, herra von Breiteneder. Minä harjotin sen vielä samaan hintaan Marian kanssa."
Jedek nosti jälleen etusormensa ja lauloi hyvin hiljaa loppukerron: "Oi kuinka katkera mun kohtaloni on — Kun elo iäti on valoton — — —"
"Miksi, miksi, kysyn minä! — — —", huusi Rebay. "Miksi? — — — Heti laulunumeron jälkeen olin Marian luona — — — Eikö totta, Jedek? — — — Ja Maria istui siellä onnellisen näköisenä ja joi viiniänsä, ja minä silitin hänen tukkaansa ja sanoin hänelle: 'No, näetkös Maria miten se miellytti yleisöä. Nyt tulee tänne varmaan kaupunkilaisiakin meitä kuulemaan; laulu tulee herättämään huomiota — — — Ja sinä laulat sen kerrassaan loistavasti — — —' Ja niin edespäin, mitä sellaisessa tilaisuudessa yleensä sanotaan — — — Ravintolan isäntäkin tuli sisään ja onnitteli häntä. Ja hän sai kukkiakin — Teiltä ne eivät olleet, herra von Breiteneder — — — Kaikki oli mitä parhaimmassa kunnossa — — — Miksi siis minun kuplettini olisi siihen syypää? Sehän on kerrassaan järjetöntä!"
Breiteneder pysähtyi äkkiä ja tarttui Rebayta olkapäihin. "Minkävuoksi sitten sanoitte hänelle, että minä olin siellä? — — — Minkävuoksi? — — — Pyysinhän minä Teitä, ettette sitä hänelle sanoisi?"
"Antakaa minun olla rauhassa! Minä en sanonut mitään! Hänen äitinsä kai sen hänelle sanoi!"
"Ei, ei", sanoi Jedek kohteliaasti ja kumarsi, "minä se olin niin rohkea, herra von Breiteneder — minä olin niin rohkea. Kun minä tiesin, että Te olitte siellä, niin minä sanoin Marialle, että Te olitte siellä. Ja koska hän sairautensa aikana niin usein kysyi Teitä, niin minä sanoin hänelle: 'Herra Breiteneder on täällä — — — hän seisoi lyhdyn luona', sanoin minä hänelle, 'ja näytti kovasti nauttivan!'"