Jedek nauroi yhä edelleen äänetöntä nauruaan, silmät selällään. Hän oli kerännyt eteensä kaikki kolme lasia ja alkoi nyt sormellaan kevyesti silitellä lasien reunoja. Hänen soittonsa oli hienoa, hieman liikuttavaa, aivankuin kaukainen oboen tai klarinetin ääni. Breiteneder oli aina kovasti ihaillut tätä hänen taituruuttaan, mutta tällä hetkellä tuntui se hänestä sietämättömältä. Muissa pöydissä istuvat ihmiset kuuntelivat soittoa; muutamat nyökkäsivät päätään tyytyväisinä, eräs paksu herra paukutti käsiään. Äkkiä työnsi Jedek taasen kaikki lasit luotansa, pani kätensä ristiin rinnalle ja tuijotti valkoiselle tielle päin, joka yhä enemmän täyttyi metsään päin kävelevistä ihmisistä. Karlen silmät säkenöivät ja hänestä tuntui, että kaikki ihmiset tanssivat ja pyörivät hämähäkinverkon takana. Hän hieroi ohimoitaan ja silmäluomiaan, hän tahtoi päästä jälleen tajuihinsa. Eihän hän voinut sille mitään! Se oli kauhea onnettomuus — mutta eihän se ollut hänen syynsä! Ja äkkiä hän nousi ylös, sillä kun hän ajatteli loppua oli hänen rintansa pakahtua. "Mennään pois", sanoi hän.
"Mennään vaan, raitis ilma on pääasia", vastasi Rebay.
Jedek oli äkkiä suuttunut, kukaan ei tiennyt, miksi. Hän asettui erään pöydän luo, jonka ääressä istui rauhallinen pari, hutki kävelykepillään ympärinsä ja huusi kovalla äänellä: "Hitto ruvetkoon lasinsoittajaksi, tuhat tulimmaista!" Molemmat rauhalliset ihmiset tulivat hämilleen ja koettivat tyynnyttää häntä; toiset nauroivat ja luulivat häntä juopuneeksi.
Breiteneder ja Rebay olivat jo saapuneet valkoiselle, kadulle, ja Jedek, jälleen rauhoittuneena, hyppelehti heidän jälessään. Hän otti harmaan hattunsa päästään ja ripusti sen kävelykeppinsä nenään ja piteli keppiä hattuineen olkapäillä niinkuin pyssyä, tehden toisella kädellään sillä aikaa suuria tervehdysliikkeitä taivasta kohden.
"Teidän ei pidä luulla, että niinä koetan itseäni puolustella," sanoi Rebay kalisevin hampain. "Ee-eh, minulla ei ole siihen mitään syytä! Ei ollenkaan! Minulla oli mitä paras tarkoitus, ja jokaisen täytyy se myöntää. Itsehän minä harjoittelin tuon laulun hänen kanssaan! — — — Vieläpä silloin kun hän istui huoneessaan silmät siteissä. Ja tiedättekö, miten tuo aihe johtui minulle mieleen? Tässä on nyt tapahtunut onnettomuus, sanoin itsekseni, mutta kaikki ei ole vielä hukassa. Hänellä on vielä kaunis äänensä ja kauniit kasvonsa — — — Minä sanoin sen äidillekin, joka oli ihan epätoivoissaan. Rouva Ladenbauer, sanoin minä hänelle, vielä ei ole mitään kadotettu — odottakaahan vaan! Nykyään, kun on noita sokeain laitoksiakin, jossa sokeat voivat vähitellen oppia lukemaan ja kirjoittamaankin — — — Minä tunsin erään — nuoren miehen, joka kahdenkymmenen vuoden vanhana tuli sokeaksi. Hän uneksi joka yö mitä ihanimmista ilotulituksista ja kaikenlaisista mahdollisista valaistuksista — — —"
Breiteneder naurahti. "Puhutteko Te tosissanne?" kysyi hän Rebaylta.
"Kuinkas muuten!" vastasi Rebay raa'asti, "mitä Te oikeastaan tahdotte? Pitäisikö minun tappaa itseni? — — — Ja miksi? — Hyvä Jumala, minä olen ollut kyllin onneton tässä maailmassa! — Tai luuletteko Te, herra von Breiteneder, että se on mitään elämää, kun nuorena on kirjoittanut kerran näytelmäkappaleen, niinkuin minäkin ja sitten kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanhana on lopuksi niin pitkällä, että parista kurjasta kreuzerista täytyy huonolla pianorähjällä säestää käheä-äänisiä retkaleita ja kirjoittaa heille kupletteja — — — Tiedättekö Te, paljonko minulle yhdestä kupletista maksetaan? — — — Teitä se varmaankin ihmetyttäisi, herra von Breiteneder!"
"Mutta niitähän lauletaan ravintoloissa", sanoi Jedek, joka käveli nyt heidän rinnallaan aivan totisena ja siivona, melkeinpä hienon miehen tavoin.
"Mitä Te oikeastaan minusta tahdotte?" sanoi Breiteneder. Hänestä tuntui äkkiä, että nuo molemmat vainosivat häntä, mutta hän ei tiennyt, minkä tähden. Mitä tekemistä hänellä oli noitten ihmisten kanssa? — — — Mutta Rebay vaan jatkoi: "Minä tahdoin hankkia tytölle toimeentulon! — — — Turvata hänen tulevaisuutensa, näettekös! — — — Ja juuri tuolla uudella laululla! — — Juuri sillä! — — — Eikö se sitten muka ole kaunis? — — Eikö se ole liikuttava? — — —"
Pikku Jedek tarttui äkkiä Breitenederin takin hihaan ja pidätti häntä, nosti vasemman kätensä etusormen ylös, huomaavaisuutta pyytäen, pani huulensa suppuun ja vihelsi uuden laulun säveltä, jota Maria Ladenbauer, jota myös kutsuttiin valkoiseksi "mustaksi rastaaksi", edellisenä yönä oli laulanut. Hän vihelsi sitä kerrassaan mestarillisesti; sillä viheltäminen kuului myös hänen taitoihinsa.