Jos hän olisi kuunnellut isänsä neuvoa — ajatteli Karl nyt — niin olisi häneltä paljon ja monenlaista säästynyt. Mutta hän oli pitänyt Mariasta niin paljon. Maria oli hyväluontoinen tyttö, piti hänestä kovasti joutavia jaarittelematta. Ja kun Maria kulki hänen käsikoukussaan kävelyllä, ei olisi voinut aavistaa häntä naiseksi, jolla oli niin kirjava menneisyys takanaan. Muuten elettiin hänen vanhempiensa kotona yhtä kunniallisesti kuin porvarillisissa perheissä. Huoneet oli hauskasti järjestetty, hyllyllä oli kirjoja; vanhan Ladenbauerin veli, joka oli Maistraatin virkamies tuli usein vierailulle, ja silloin keskusteltiin hyvin vakavista asioista: politiikasta, vaaleista ja kunnallisasioista. Sunnuntaisin pelasi Karl siellä usein tarokkia; vanhan Ladenbauerin ja mielipuolen Jedekin kanssa, samaisen Jedekin kanssa, joka iltasin esiintyi klownipuvussa soittaen laseilla ja lautasien reunoilla valsseja ja marsseja; ja jos hän voitti, maksettiin hänelle raha ilman muuta, mikä ei suinkaan tapahtunut säännöllisesti hänen kahvilassaan. Akkunasyvennyksessä, jossa riippui sveitsiläisiä maisema-lasikuvia, istui kalpea ja pitkä rouva Jedek, joka iltasin esitti näytännössä pitkäveteisiä runoja, jutteli Marian kanssa ja nyökäytti päätään herkeämättä. Mutta Maria katsoi vastapäätä istuvaa Karlea, tervehti häntä ilakoiden kädellään tai istuutui hänen viereensä ja katseli hänen kortteihinsa. Marian veli palveli eräässä suuressa liikkeessä, ja kun Karl tarjosi hänelle sikaarin, tarjosi hän heti vuorostaan. Hän toi sisarelleen, josta hän kovasti piti, joskus kaupungin sokurileipurista makeisia. Ja kun hän poistui sanoi hän silmät puoleksi sulettuina: "Ikävä, että olen lupautunut muualle — — —"
Karl oli tietysti mieluimmin yksin Marian kanssa. Ja hän muisti erään aamun, jolloin hän oli kävellyt Marian kanssa tätä samaa tietä, jota hän nyt kulki, hiljaisesti suhisevaa metsää kohden, joka tuolta ylhäältä kukkulalta alkoi. He olivat molemmat olleet silloin väsyneitä, sillä he tulivat suoraan kahvilasta, missä he olivat istuneet koko kansanlauluseurueen kanssa varhaiseen aamuun saakka; sitten paneutuivat he lepäämään erään niityn reunassa olevan pyökin alle ja nukahtivat. He heräsivät vasta myöhään kesäpäivän kuumaan hiljaisuuteen, jatkoivat matkaansa yhä syvemmälle metsään, juttelivat ja nauroivat koko päivän, tietämättä miksi, ja vasta myöhään illalla toi hän tytön jälleen kaupunkiin iltaesitykseen — — —. Tällaisia ihania muistoja oli paljon, ja molemmat elivät he hyvin tyytyväisinä ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Mutta talven alussa sairastui Maria äkkiä. Tohtori oli ankarasti kieltänyt kaikki vieraskäynnit, sillä tyttö sairasti aivotulehdusta tai jotain muuta senkaltaista ja jokaista mielenliikutusta täytyi välttää. Karl kävi aluksi joka päivä Ladenbauerien luona tiedustelemassa sairaan tilaa; mutta myöhemmin, kun sairaus yhä pitkittyi, kävi hän vain joka toinen tai joka kolmas päivä. Kerran sanoi rouva Ladenbauer hänelle ovessa: "Tänään uskallatte jo tulla sisään, herra von Breiteneder. Mutta muistakaa, ettette paljasta itseänne." — "Millä tavoin minä paljastaisin itseni?" kysyi Karl, "mitä on tapahtunut?" — "Niin, hänen silmänsä ovat ihan parantumattomat." — "Kuinka niin?" — "Hän ei näe enää mitään — — —, sairaus sen teki. Mutta hän ei itse vielä tiedä, että se on parantumatonta — — — Varokaa tekin, ettei hän mitään huomaa." Silloin änkytti Karl vain pari sanaa ja lähti pois. Hänet valtasi äkkiä pelko nähdä Maria jälleen. Hänestä tuntui, ettei hän ollut mitään niin paljon rakastanut kuin Marian silmiä, jotka aina olivat olleet niin kirkkaat, ja hymyilevät. Hän aikoi tulla huomenna uudestaan. Mutta hän ei tullut, ei seuraavana eikä vielä sitä seuraavanakaan päivänä. Ja yhä uudelleen siirsi hän käyntinsä myöhemmäksi. Hän tahtoi tavata Marian vasta sitten, näin ajatteli hän, kun Maria itse oli tottunut alistumaan kohtaloonsa. Ja sitten sattui niin, että hänen täytyi lähteä eräälle liikematkalle, jonne isä jo kauvan oli kärttänyt. Hän joutui kauvas, hän kävi Berlinissä, Dresdenissä, Kölnissä, Leipzigissä ja Pragissa. Kerran kirjoitti hän vanhalle rouva Ladenbauerille kortin, jossa hän mainitsi heti kotiin palattuaan tulevansa tervehtimään, ja lähetti Marialle paljon terveisiä. — Keväällä palasi hän kotia; mutta Ladenbauerin luona ei hän käynyt. Ei tullut lähdetyksi — — — Hän ajatteli Mariata päivä päivältä luonnollisesti yhä vähemmän ja tahtoi hänet kokonaan unohtaa. Eihän hän ollut ensimäinen eikä liioin ainoakaan Marian ystävä. Hän ei myös kuullut Mariasta mitään ja rauhottui yhä enemmän ja jostakin syystä kuvitteli hän usein, että Maria asui maalla sukulaistensa luona, joista hän oli kuullut Marian usein puhuvan.
Mutta eilen illalla vei sattuma hänet — hän tahtoi käydä lähellä asuvien tuttaviensa luona — sen ravintolan ohitse, jossa Ladenbauerin seurue tavallisesti antoi näytäntönsä. Hän aikoi jo ajatuksissaan sivuuttaa ravintolan, mutta silloin näki hän keltaisen ilmoituslehden ja huomasi, missä hän oli, ja sydämessään tunsi hän pistoksen, ennenkuin hän oli sanaakaan lukenut. Mutta luettuaan mustilla ja punaisilla kirjaimilla painetun ilmoituksen: "Maria Ladenbauerin, niin kutsutun 'valkoisen mustanrastaan' ensimäinen esiintyminen parantumisensa jälkeen", jäi hän kuin halpautuneena seisomaan. Ja samassa hetkessä seisoi Rebay hänen vieressään aivan kuin maasta nousseena; valkoinen pörröpää paljaana, kulunut silinterihattu kädessä ja napinlävessä tuore kukka. Hän tervehti Karlea: "Herra Breiteneder — ihan omassa persoonassaan! Kunnioitatteko meitä tänään läsnäolollanne jälleen? Maria neiti ilostuu varmaan ihan ikihyväksi, kun hän kuulee, että entiset ystävänsä häntä vielä muistavat. Lapsi parka? Meillä on ollut hänen kanssaan kovat ajat, herra von Breiteneder; mutta nyt se on ohi." Rebay jutteli vielä yhtä ja toista ja Karl seisoi paikallaan, vaikka hän olisikin mieluimmin tahtonut olla kaukana poissa. Mutta äkkiä heräsi hänessä uusi toivo, ja hän kysyi Rebaylta, oliko Maria ihan sokea — eikö hän nähnyt vähääkään. "Nähnyt vähääkään?" vastasi toinen. "Mutta mitä te ajattelette herra von Breiteneder!" — — — iloisesti. "Koko maailma on pikimusta hänelle — — — Mutta Te tulette siitä vakuutetuksi, herra von Breiteneder, että kaikella on hyvätkin puolensa, jos niin saa sanoa — ja ihana ääni sillä tytöllä on, kauniimpi kuin koskaan ennen! — — — No niin, Te saatte itse sen nähdä, herra von Breiteneder. — Ja hyvä hän on — ihmeen hyvä! Vielä paljoa ystävällisempi, kuin tätä ennen. No, no, Tehän tunnette hänet — ha, ha! — Niin, niin, tänään tulee sinne useampia sellaisia, jotka tuntevat hänet — luonnollisesti ei niin hyvin kuin Te, herra von Breiteneder, sillä nyt eivät sellaiset asiat luonnollisesti enää tule kysymykseen. Mutta ehkenpä se aika vielä taas tulee! Minä tunsin erään, joka oli sokea ja sai kaksoset — ha, ha! — Mutta katsokaapas, kuka tuolla on." sanoi hän äkkiä, sillä he seisoivat kassaluukun edessä, jonka takana istui rouva Ladenbauer. Hän oli pöhöttynyt ja kalpea ja katsoi Karlea sanaakaan sanomatta. Hän antoi Karlelle lipun, jonka Karl maksoi oikeastaan tietämättä, mitä hän teki. Mutta äkkiä sanoi hän: "Elkää sanoko Marialle mitään, Jumalan tähden, elkää sanoko rouva Ladenbauer — — — ei sanaakaan Marialle siitä, että minä olen täällä! — — — Herra Rebay, ei sanaakaan Marialle!"
"Hyvä on," sanoi rouva Ladenbauer ja kääntyi toisten lippuja kysyvien puoleen.
"Minä en sano sanaakaan", sanoi Rebay. "Mutta jälestäpäin tulee yllätys! Tulettehan mukaan? Suuri juhla — hohoo! Sulkeudun suosioonne, herra von Breiteneder." Ja hän oli kadonnut. Karl kulki täpötäyden salin läpi ja istuutui salin yhteydessä olevan puutarhan perälle erään pöydän ääreen, jossa jo ennestään istui kaksi vanhaa ihmistä, mies ja vaimo. Nämä eivät puhuneet sanaakaan keskenään, katsoivat vaan ääneti uutta vierasta, ja nyökkäsivät surumielisinä toisilleen. Karl istui ja odotti. Esitys alkoi, ja Karl kuuli ikivanhat asiat uudelleen. Hänestä näytti kaikki vaan niin kummallisen muuttuneelta, sillä hän ei ollut koskaan ennen istunut näin etäällä näyttämöltä. Kapellimestari Rebay soitti ensin niin kutsutun uvertyyrin, josta Karl kuuli vain muutamia kovia akordeja, sitten esiintyi ensimäisenä unkaritar Ilka kirkkaanpunaisessa puvussa, kannukset jalassa ja lauloi unkarilaisia lauluja ja tanssi czardasta. Tämän jälkeen seurasi ilveilijä Wiegel-Wagelin humoristinen esitys; hän oli puettu viheriään hännystakkiin ja ilmoitti juuri saapuneensa Afrikasta sekä kertoi kaikenlaisia hullunkurisia seikkailujuttuja, jotka loppuivat hänen naimiskauppaansa erään vanhan lesken kanssa. Sitten lauloivat rouva ja herra Ladenbauer duetin; molemmat olivat tyroolilaispuvuissa. Heidän jälkeensä esiintyi likaiseen, valkoiseen klovnipukuun puettu hupsu pikku Jedek näytellen ensin taikatemppujaan, sitten harhaili hän silmät suurina väkijoukon keskellä, aivankuin hän olisi jotain etsinyt; sitten asetti hän lautasia eteensä riviin, ja takoi niitä puupalikalla soittaen marssia, järjesteli laseja ryhmiin ja soitti kosteilla sormillaan niitten reunoja kosketellen alakuloista valssin säveltä. Sitä tehdessään katsoi hän ylös kattoon ja hymyili autuaallisesti. Hän poistui ja Rebay hakkasi uudelleen soittokoneesta juhlallisia säveliä. Ympäri salia ja puutarhaa kuului kuisketta, ihmiset kurottivat päitään, ja äkkiä seisoi Maria näyttämöllä. Hänen isänsä, joka oli taluttanut hänet sinne, oli heti jälleen hävinnyt; ja Maria seisoi siinä yksin. Karl näki hänet siinä seisomassa — sammuneet silmät suloisissa, kalpeissa kasvoissa; hän näki aivan selvään, kuinka hän ensin liikutti vain huuliaan ja hieman hymyili. Karl oli huomaamattaan noussut ylös ja nojautui viheriää lyhtyä vasten ja oli vähällä parahtaa säälistä ja tuskasta. — Nyt alkoi Maria laulaa. Aivan oudolla äänellä, hiljaa, paljon hiljempaa kuin ennen. Se oli sama laulu, jota Maria oli aina laulanut ja jonka Karl oli kuullut vähintään viisikymmentä kertaa, mutta ääni oli hänestä sittenkin kummallisen vieras, ja vasta kun Maria lauloi loppukerron "Mua kutsuvat he valkoiseksi mustaksi rastaaksi kylässä ja kotonakin", luuli hän tuntevansa äänen samaksi jälleen. Maria lauloi kaikki kolme värssyä ja Rebay säesti häntä tapansa mukaan katsoen usein ankarasti Mariaan. Kun laulu oli lopussa, puhkesi kova ja myrskyävä suosionosotus. Maria hymyili ja kumarsi. Äiti nousi kolme rappusta näyttämölle, Maria tavoitteli kädellään ilmaa, aivankuin äitinsä käsiä etsiäkseen, mutta suosionosotus oli niin voimakas, että hänen täytyi heti laulaa toinen laulunsa, jonka Karl myöskin oli jo melkein viisikymmentä kertaa kuullut. Se alkoi näin: "Tänään menen minä kultani kera maalle — — —", ja Maria heitti päätään niin tyytyväisenä taaksepäin, keinutti ruumistaan kevyesti edes takaisin, aivankuin hän todellakin vielä voisi kultansa kanssa mennä maalle, voisi nähdä sinisen taivaan ja viheriät niityt ja voisi tanssia ulkona vapaassa luonnossa, niin kuin hän laulussa lauloi. Ja sitten lauloi hän kolmannen, uuden laulunsa. —
"Täällä olisi pieni puutarha", sanoi herra Rebay, ja Karl vavahti. Oli kirkas päivänpaiste; katu loisti auringonpaisteessa ja ympärillä oli valoisaa ja vilkasta. "Sinne voisi pistäytyä levähtämään", jatkoi Rebay "ja juoda lasin viiniä; minulla onkin jo kova jano — tänään tulee kuuma päivä."
"Kuuma päiväkö?" sanoi joku heidän takanaan. Breiteneder kääntyi katsomaan — — Kuinka, oliko tuokin nyt juossut hänen jälkeensä? — — — Mitä tuo sitten hänestä tahtoi? — — — Se oli hupsu Jedek; häntä ei oltu koskaan kutsuttu muulla nimellä, ja aivan varmaa olikin, että hän pian todellakin oli tuleva kokonaan hulluksi. Pari päivää sitten oli hän aikonut tappaa pitkän, kalpean vaimonsa, ja oli aivan ihmeellistä, että hänen annettiin käydä vapaana. Nyt hiipi hän kääpiömäisen pienenä Karlen rinnalla; kellertävistä kasvoista katselivat mulkoillen omituisen hassunkuriset silmät, päässä oli hänellä yleisesti tunnettu harmaa, pehmeä hattu, jossa oli kulunut sulka, ja kädessä ohut kävelykeppi. Ja nyt oli hän noitten toisten edellä pujahtanut pieneen ravintolapuistoon, istuutunut puupenkille, joka nojasi matalaa talonseinää vasten, ja löi kävelykepillään kiivaasti viheriäksi maalattua pöytää huutaen tarjoilijaa. Molemmat toiset seurasivat häntä. Valkoinen tie, jota reunusti viheriä puuaita jatkui pienten, surkeitten huvilain ohitse ylös vuorelle, ja katosi metsään.
Tarjoilija toi viiniä. Rebay asetti silinterinsä pöydälle, silitteli valkoista tukkaansa, hieroi molemmilla käsillään tapansa mukaan sileitä poskiansa, työnsi Jedekin lasin syrjään ja kumartui pöydän yli Karlen puoleen. "Enhän minä mikään pölkkypää ole, herra von Breiteneder! Tiedänhän minä, mitä minä teen! — — — Miksikä minä olisin siihen syypää? — — — Tiedättekö Te, kenelle minä nuoruudessani kirjoittelin kupletteja? — — — Kuuluisalle Matras'ille! Se ei ole mikään pikku asia! Ne herättivät huomiota! Sanat ja musiikki minun! Ja useita niistä sijoitettiin toisiin kappaleihin!"
"Antakaa lasin olla", sanoi Jedek hiljaa hihittäen.
"Hyvä herra von Breiteneder", jatkoi Rebay työntäen lasin uudestaan luotaan. "Tehän tunnette minut ja tiedätte, että minä olen kunniallinen mies! Eikä minun kupleteissani ole milloinkaan ollut mitään sopimatonta eikä rivoa! — — — Se kupletti, jonka vuoksi vanha Ladenbauer aikoinaan sai sakkoa, oli toisen tekemä! — — Ja tänään olen minä kuudenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, herra von Breiteneder — se merkitsee jo jotain! Tiedättekö Te, kuinka kauvan olen jo kuulunut Ladenbauerien seurueeseen? — — — Silloin eli vielä Eduard Ladenbauer, joka oli perustanut seurueen. Ja Marian tunnen minä syntymästään saakka. Kaksikymmentäyhdeksän vuotta olen minä ollut Ladenbauerin seurueessa — ensi maaliskuussa on minun riemujuhlani — — — Enkä minä ole varastanut laulujeni säveleitä — kaikki olen itse tehnyt, ihan kaikki! Ja tiedättekö, miten monta niistä on aikoinaan esitetty? — — — Kahdeksantoista! Eikö totta, Jedek? — — —"