"Yrittämättä —"
"Kieltääkö?!" keskeytti tohtori Wehwald minut jyrkästi. "Oh! Vaikka sellaisella yrityksellä olisi ollut joitakin onnistumisen edellytyksiäkin olisi se minusta näyttänyt raukkamaiselta. Sillä minä tunsin itseni täysin vastuunalaiseksi kaikista seikkailuni seurauksista, seikkailun, jonka olin tahtonut kokea, mutta jonka kokemiseen minä olin ollut vaan liian arka. — 'Minä tahtoisin', sanoi ratsumestari, 'päättää asiamme ennenkuin Redegondan kuolema tulee tunnetuksi. Kello on nyt yksi yöllä, kello kolme kokoontuvat todistajamme ja kello viisi pitää kaiken olla suoritettuna.' Minä nyökkäsin taasen myöntymyksen merkiksi. Ratsumestari poistui kylmästi tervehtien. Minä järjestin paperini, poistuin kotoani, ja hain kaksi tuttavaa herraa sängyistään — toinen heistä oli kreivi — kerroin heille ainoastaan, mitä tarpeellista oli, saadakseni heidät järjestämään asian nopeasti, ja kävelin sitten edes takaisin Päätorilla pimeitten ikkunoiden edessä, joitten takana tiesin Redegondan ruumiin makaavan ja tunsin varmasti käyväni kohtaloni täyttymistä kohden. Kello viisi varhain aamulla seisoimme me vastatusten, ratsumestari ja minä, pistoolit kädessä pienessä metsässä aivan lähellä sitä paikkaa, missä minä ensi kerran olisin voinut puhutella Redegondaa."
"Ja Te tapoitte hänet?"
"En. Minun kuulani lensi aivan hänen ohimonsa ohi. Mutta hän osasi minua keskelle sydäntä. Ja minä kuolin siihen paikkaan, niinkuin on tapana sanoa."
"Ah!" huusin minä voihkien, neuvottomana katsahtaen ihmeellistä naapuriani. Mutta katseeni ei löytänyt häntä enää. Sillä tohtori Wehwald ei enää istunutkaan penkin nurkassa. Niin, minulla on syitä luulla, ettei hän ylipäänsä koskaan ollut siinä istunut. Sitävastoin muistin minä heti, että eilen illalla oli kahvilassa puhuttu paljon eräästä kaksintaistelusta, jossa eräs ratsumestari Tellerheim oli ampunut ystävämme, tohtori Wehwaldin. Se seikka, että rouva Redegonda vielä samana päivänä oli hävinnyt jäljettömiin erään rykmentin luutnantin kanssa, herätti pienessä seurapiirissä, vallitsevasta vakavasta mielialasta huolimatta, jonkinlaista surumielistä hilpeyttä, ja joku lausui sen arvelun, että tohtori Wehwald, jota me aina olimme pitäneet täsmällisen, hienon ja ylhäisen käyttäytymisen esikuvana, aivan luonteensa mukaisesti, puoleksi tahtoen, puoleksi tahtomattaan, oli joutunut kuolemaan toisen, onnellisemman edestä.
Mitä taas tohtori Wehwaldin ilmestymiseen kaupungin puiston penkillä tulee, niin olisi sen ihmeellisyys sanottavasti voittanut, jos se olisi tapahtunut ennen hänen ritarillista kuolemaansa. Enkä minä tahdo salata, että aluksi hiukan ajattelin tehdä kertomukseeni tämän vähäpätöisen muutoksen kohottaakseni siten sen vaikuttavaisuutta. Vähän aikaa mietittyäni luovuin kuitenkin tästä aikeesta peläten, että minua syytettäisiin, poikkeamalla totuudesta, antaneeni vettä myllyyn mystiikalle, spiritismille ja muille sellaisille vaarallisille suunnille. Sitäpaitsi arvasin, että minulta tultaisiin kysymään oliko kertomukseni tosi vaiko tekaistu, ja pidinkö sellaisia tapauksia yleensä mahdollisina — ja miten näihin kysymyksiin olisin vastannutkin, niin olisi minua pidetty joko okkultistina tai veijarina. Senvuoksi päätin minä lopuksi kertoa yöllisen kohtaukseni tarinan juuri sellaisena kuin se tapahtui, huolimatta siitä, että monet ihmiset sittenkin tulevat epäilemään sen totuutta. Asian laita on nyt kerran kaikkiaan niin, että runoilijain kertomuksia aina epäillään, vaikka siihen on paljon vähemmän syytä, kuin useimpien muitten ihmisten kertomusten epäilemiseen.
Uusi laulu.
"Se ei ole minun syyni, herra von Breiteneder — — — suokaa anteeksi, sitä ei voi kukaan sanoa!" Karl Breiteneder kuuli nämä sanat aivankuin kaukaa korviinsa kajahtavan ja tiesi kuitenkin aivan hyvin, että se, joka ne lausui, kulki hänen vierellään — niin, tunsipa hän sen viinilöyhkänkin, joka näitä sanoja seurasi. Mutta hän ei vastannut. Hänen oli aivan mahdoton ruveta selittelemään; hän oli tämän yön kauheitten tapahtumien jälkeen niin väsynyt ja järkytetty, hän tahtoi vaan saada olla yksin ja hengittää raitista ilmaa. Senvuoksi ei hän ollut mennyt kotiansakaan, vaan käyskenteli mieluummin aamutuulessa autioita katuja pitkin metsäisiä kukkuloita kohden, jotka näkyivät ylhäältä toukokuun sumun takaa. Mutta tuon tuostakin puistatti kauhu hänen ruumistaan eikä hän tuntenut ollenkaan sellaista aamuhetken virkeyttä, jota hän tavallisesti yöllisten valvomisien jälkeen raittiissa aamuilmassa tunsi. Hän näki silmänsä edessä aina vain sen kauhunkuvan, jota hän oli paennut.
Hänen vierellään kulkeva mies oli kai vasta aivan juuri hänet saavuttanut. Mitä tahtoi hän? — — — mitä varten hän puolustautui? — — — ja miksikä juuri hänelle? — — — Hän ei ollut suinkaan aikonut julkisesti syyttää vanhaa Rebayta, vaikka hän kyllä hyvin tiesi, että tämä oli suurin syypää siihen, mitä tapahtunut oli. Nyt katseli hän häntä syrjästä päin. Miltä tuo ihminen näyttikään! Musta lievetakki oli rutistunut ja tahrainen, yksi nappi puuttui, toiset napit olivat reunoista rikki; eräässä napinreiässä riippui kuihtunut kukka. Eilen illalla oli Karl nähnyt kukan vielä tuoreena. Tämä sama kukka koristuksenaan oli kapellimestari Rebay istunut rämisevän pianon ääressä ja säestänyt kaikkia Ladenbauer seurueen esittämiä numeroita, niinkuin hän oli sitä tehnyt jo melkein kolmekymmentä vuotta. Pieni ravintola oli ollut täpötäynnä kuulijoita, tuoleja ja pöytiä oli asetettu puutarhaan saakka, sillä tänään esiintyi, niinkuin suurille, keltaisille lehdille oli mustilla ja punaisilla kirjaimilla painettu: "Neiti Maria Ladenbauer, 'valkoinen mustarastas' ensimäisen kerran vaikean sairautensa jälkeen."
Karl hengitti syvään. Päivä oli jo kokonaan valjennut, hän ja kapellimestari eivät olleet enää yksin kadulla. Heidän takaa ja sivukäytäviltä, sekä ylhäältä metsästäkin tuli kävelijöitä heitä vastaan. Nyt vasta muisti Karl, että tänään oli sunnuntai. Hän oli iloinen, kun hänen ei ollut pakko mennä kaupunkiin, vaikkakin hänen isänsä tälläkin kertaa olisi antanut anteeksi hukkaan vietetyn viikonpäivän, niin kuin hän jo niin usein oli tehnyt. Vanha sorvariliike Alserkadulla pysyi vielä toistaiseksi pystyssä ilman häntäkin, ja isä tiesi kokemuksesta, että Breitenederit olivat tähän saakka aina oikealla ajalla päättäneet ruveta elämään säännöllisesti. Tuo juttu Maria Ladenbauerin kanssa ei kuitenkaan ollut häntä koskaan miellyttänyt. "Tee miten tahdot", oli hän kerran sanonut lempeästi Kartelle, "olinhan minäkin kerran nuori — — — mutta tyttöjeni perheitten kanssa en kuitenkaan milloinkaan ole ollut tekemisissä! Siinä suhteessa pidin minä hyvin varani."