Minä olen koettanut löytää Marco Polon; mutta ainoa, mitä hänestä sain tietää, oli se, että hän kolme vuotta sitten oli esiintynyt viimeisen kerran eräässä Hamburgin huonommassa huvituspaikassa.

Mutta kaikista kummallisinta tässä kummallisessa jutussa on se, että sitä koulumestaria, joka silloin juoksi kädet ojolla tekotukkansa perässä ja hävisi metsään, ei ole koskaan senjälkeen nähty, ei edes hänen ruumistaan ole löydetty.

* * * * *

Julkaisijan lisäys.

Edellä olevan kertomuksen kirjoittajaa en minä ole tuntenut persoonallisesti. Hän oli aikoinaan sangen tunnettu kirjailija, mutta kuollessaan noin kymmenen vuotta sitten tuskin kuudenkymmenen vuoden vanhana oli hän melkein unhoon joutunut. Hänen koko perunsa joutui, ilman erikoista määräystä, tässä kirjoituksessa mainitun meranilaisen nuoruuden ystävän haltuun. Tältä se taasen joutui eräälle lääkärille, jonka kanssa minä, oleskellessani kerran Meranissa viime talvena, usein keskustelin kaikenlaisista hämäristä kysymyksistä, eritoten henkinäyistä, kaukovaikutuksesta (telepatiasta) ja ennustustaidosta, ja häneltä minä myös sain tässä painetun käsikirjoituksen julaistavaksi. Minä pitäisin mielelläni tätä kirjoitusta vapaasti keksittynä kertomuksena, jollei lääkäri itse, niinkuin kertomuksestakin käy selville, olisi ollut läsnä edellä kerrotussa teatterinäytännössä, joka niin ihmeellisesti loppui ja jollei hän olisi persoonallisesti tuntenut niin arvoituksellisesti kadonnutta koulumestaria. Mutta mitä taas silmänkääntäjä Marco Poloon tulee, niin muistan minä vielä varsin hyvin aivan nuorena nähneeni hänen nimensä painettuna eräälle ilmoituslehdelle eräänä kesänä Wörtherjärven rannalla; minä muistan hänet senvuoksi, että juuri siihen aikaan aijoin ruveta lukemaan saman nimisen kuuluisan retkeilijän matkakertomusta.

Redegondan päiväkirja.

Viime yönä, kun minä kotimatkallani istuuduin hetkiseksi eräälle penkille kaupungin puistossa, näin minä äkkiä penkin toisessa päässä erään herran, jonka olemassa oloa en sitä ennen ollut laisinkaan huomannut. Koska näin myöhäisenä aikana ei puistossa ollut mikään puute tyhjistä penkeistä, tuntui minusta tämän yöllisen naapurin ilmestyminen vähän epäilyttävältä ja minä olin juuri aikeissa poistua, kun tuo vieras herra, jolla oli pitkä, harmaa päällystakki ja keltaiset hansikkaat, nosti hattuaan toivottaen minulle hyvää iltaa mainiten minut nimeltä. Samassa tunsin minäkin hänet tapaamisesta ilostuen. Se oli tohtori Gottfried Wehwald, nuori, hienokäytöksinen mies, niin, voipa sanoa, että hänen esiintymisessään oli jotain ylhäistä, mikä ainakin hänelle itselleen näytti tuottavan jatkuvaa hiljaista tyydytystä. Noin neljä vuotta sitten oli hänet Wienin maaherranvirastosta, missä hän oli kirjurina, siirretty erääseen pieneen ala-Itävaltalaiseen maaseutukaupunkiin, mutta aika ajoittain nähtiin hänet kuitenkin ystäviensä seurassa kahvilassa, missä hänet aina otettiin vastaan sillä hillityllä sydämellisyydellä, mitä hänen hienon hillitty esiintymistapansa näytti vaativan. Senvuoksi oli minusta myös sopimatonta, vaikken ollut nähnyt häntä sitten viime joulun, osoittaa minkäänlaista hämmästystä tapaamisemme ajan ja paikan johdosta; ystävällisesti vaikka näköjäni välinpitämättömänä vastasin minä hänen tervehdykseensä ja olin juuri aikeissa ruveta keskustelemaan hänen kanssaan, niinkuin maailmanmiesten sopii, joita ei tilapäinen tapaaminen Austraaliassakaan hämmästytä, kun hän tehden torjuvan kädenliikkeen lyhyesti huomautti: "Suokaa anteeksi, arvoisa ystäväni, mutta minun aikani on rajoitettu ja minä olen tullut tänne ainoastaan siinä tarkoituksessa, että saan kertoa Teille erään sangen kummallisen tarinan, luonnollisesti edellyttäen, että Te olette taipuvainen sitä kuuntelemaan."

Minä kuuntelin tätä puhetta ihmetyksellä, mutta siitä huolimatta selitin minä hänelle olevani heti valmis häntä kuulemaan, kuitenkaan en voinut olla kasvojeni ilmeillä ilmaisematta hämmästystäni siitä, että tohtori Wehwald ei ollut tullut tapaamaan minua kahvilassa, ja miten hänen oli onnistunut löytää minut yöllä täällä kaupungin puistossa, ja vihdoin, miksi juuri minä sain kunnian kuulla hänen kertomustansa.

"Vastauksen kahteen ensimäiseen kysymykseenne", sanoi hän oudoksuttavan jyrkästi, "saatte Te kertomukseni kuluessa itsestään. Mutta syy, miksi minä juuri Teidät valitsin, arvoisa ystäväni (hän ei minua muulla nimellä puhutellutkaan) on se, että Te tietääkseni harjoitatte myös kirjailija-tointa, jonka vuoksi minä uskallan toivoa, että Te julkaisette tämän minun omituisen, vaikkakin jonkunverran katkonaisen kertomukseni sopivasti muodostettuna."

Minä estelin vaatimattomasti, jolloin tohtori Wehwald nyrpisteli nenäänsä kummallisesti ja alkoi ilman minkäänlaista johdatusta: "Kertomukseni sankarittaren nimi on Redegonda. Hän oli parooni T:n puoliso, joka oli ratsumestarina meidän pikkukaupunkiimme sijoitetussa rakuunarykmentissä." (Hän mainitsi tosiaankin vaan nämä alkukirjaimet, vaikka minulle ei tuon pienen kaupungin nimi, eikä liioin ratsumestarinkaan nimi ja rykmentin numero olleet, syistä, jotka pian selviävät, mikään salaisuus.) "Redegonda", jatkoi tohtori Wehwald kertomustaan, "oli harvinaisen kaunis nainen ja minä rakastuin häneen, niinkuin sitä tavallisesti sanotaan, heti ensi hetkessä. Mutta valitettavasti ei minulla ollut mitään tilaisuutta päästä hänen kanssaan persoonallisesti tutuksi, sillä upseerit eivät seurustelleet juuri nimeksikään sivilihenkilöitten kanssa ja kohtelivat meitä valtion virkamiehiäkin melkein loukkaavan ylimielisesti. Näin ollen näin minä Redegondan aina vain kaukaa; näin hänet yksin tai miehensä kanssa, usein myös toisten upseerien ja heidän naistensa kanssa kadulla kävelemässä, joskus näin hänet myös Päätorin varrella olevan asuntonsa ikkunassa, tai iltasin ajavan huonoissa vaunuissa kaupungin pieneen teatteriin, missä minulla sitten oli onni permannolta katsella häntä omassa aitiossaan, jonne nuoret upseerit väliajoilla mielellään kiiruhtivat. Joskus tuntui minusta, että hän suvaitsi huomata minut. Mutta hänen katseensa viivähti minussa aina vaan niin hetkisen, etten voinut siitä mitään enempää päättää. Minä olin jo heittänyt kaiken toivonkin koskaan saada ilmaista hänelle sydämeni palavia tunteita, kun hän eräänä ihanana syksypäivänä aamupäivällä tuli vastaani aivan odottamatta pienessä puistomaisessa metsässä, joka kaupungin itätorilta ulottuu kauvas maalle päin. Huomaamattomasti hymyillen kulki hän ohitseni, ehken hän ei minua ollenkaan huomannutkaan, ja hävisi taas pian keltaisten lehvien taakse. Minä olin antanut hänen kulkea ohitseni ollenkaan ajattelematta sitä mahdollisuutta, että olisin voinut häntä tervehtää tai puhutellakin; ja nytkin, kun hän jo oli hävinnyt, en katunut ollenkaan, etten sitä tehnyt, sillä eihän siitä kuitenkaan olisi voinut olla mitään tulosta. Mutta sitten tapahtui jotain kummallista: minä tunsin nimittäin itseni äkkiä pakotetuksi kuvittelemaan, mitä olisi tapahtunut, jos minulla olisi ollut rohkeutta asettua hänen tielleen ja puhutella häntä. Ja mielikuvituksissani näin minä, kuinka Redegonda ollenkaan minuun vihastumatta päinvastoin ihan peittelemättä ilmaisi tyytyväisyytensä rohkean tekoni johdosta, ja vilkkaasti keskustellessamme valitti elämänsä tyhjyyttä ja seurapiirinsä ala-arvoisuutta, ja lopuksi lausui ilonsa siitä, että oli minusta löytänyt ymmärtävän, samoin ajattelevan toverin. Ja hänen jäähyväiskatseensa, joka minut kohtasi oli niin lupaava, että minusta, joka kaiken tämän elin vain mielikuvituksissani, samana iltana nähdessäni hänet jälleen aitiossaan tuntui kuin meillä kahdella olisi yhteinen ihana salaisuus. Teitä ei kai ihmetytä, arvoisa ystävä, että minä, joka nyt olin saanut mielikuvitusvoimastani niin erinomaisen todistuksen, yhä edelleen jatkoin samanlaisia tapautumiskohtauksia, ja että ne kerta kerralta tulivat yhä ystävällisemmiksi, tutunomaisemmiksi, jopa ihan sydämellisiksi, kunnes eräänä ihanana päivänä lehdettömien oksien alla ihailemani nainen vaipui ikävöivään syliini. Minä jatkoin yhä edelleen tätä huumaavaa mielettömyyttäni, eikä kauvan enää kestänytkään, ennenkuin Redegonda tuli minua tapaamaan pieneen, kaupungin syrjässä olevaan asuntooni, ja minä sain nauttia sellaista onnea, jota köyhä todellisuus ei koskaan olisi voinut niin huumaavana minulle tarjota. Vaarojakaan ei puuttunut, jotka seikkailuamme höystivät. Niinpä tapahtui kerran talvella, että ratsumestari ratsasti ohitsemme ajaessamme yöllä reellä maantiellä turkkiin käärittyinä; ja silloin jo aavistin sen julman kohtalon, joka sitten pian toteutuikin. Ensimäisinä kevätpäivinä saatiin kaupungissa tietää, että se rakuunarykmentti, johon Redegondan mieskin kuului, tulisi siirrettäväksi Galiziaan. Minun, ei, — meidän epätoivomme oli rajaton. Kaikkea, mitä rakastavaiset sellaisissa tavattomissa oloissa tavallisesti harkitsevat, mietittiin: yhteistä pakoa, yhteistä kuolemaa, tuskaista alistumista välttämättömyyteen. Viimeinen ilta tuli kuitenkin, ilman että mitään varmaa päätöstä oli tehty. Minä odotin Redegondaa kukilla koristetussa huoneessani. Kaikkien mahdollisuuksien varalta oli matka-arkkuni pakattu, revolverini ladattuna —, ja jäähyväiskirjeet kirjoitettuina. Tämä kaikki on totta, arvoisa ystäväni. Sillä niin täydellisesti olin minä joutunut mielettömyyteni valtaan, että minä en pitänyt rakastettuni ilmestymistä sinä iltana, joka oli viimeinen ennen rykmentin lähtöä, ainoastaan mahdollisena, vaan minä suorastaan odotinkin sitä. Minä en kuitenkaan voinut, niinkuin tavallisesti, loihtia hänen haahmoansa luokseni, enkä mielikuvituksessani syleillä tuota taivaallista olentoa; ei, minusta tuntui kuin jokin odottamaton, ehken jokin kauhea, pidättäisi häntä kotonaan; satakertaa menin minä ovelle kuuntelemaan kuuluisiko portaista askeleita, satakertaa katsoin ikkunasta nähdäkseni Redegondan lähestyvän kadulla; niin, kärsimättömyydessäni olin jo juosta pois Redegondaa etsimään, hakemaan hänet luokseni, rakastavan ja rakastetun oikeudella uhkamielisenä vaatimaan häntä mieheltään, — kunnes vihdoin vaivuin leposohvalleni, aivankuin kuumeessa. Silloin äkkiä, oli jo melkein puoliyö, kuului ulkoa ovikellon soitto. Minä tunsin sydämeni pysähtyvän. Sillä kellon kilinä, ymmärrättehän kai, ei ollut enää mitään mielikuvitusta. Se soi toisen ja kolmannen kerran ja herätti minut jyrkästi ja auttamattomasti täyteen todellisuuteen. Mutta samassa hetkessä, kun minä huomasin, että seikkailuni tähän iltaan asti olikin ollut vaan ihmeellistä unennäköä, tunsin minä rohkeimman toivon heräävän sielussani: sen nim. että Redegonda, toiveitteni voiman järkyttämänä ja pakottamana omassa persoonassaan seisoisi kynnykselläni, ja että minä seuraavassa hetkessä saisin hänet ilmi elävänä sulkea syliini. Tässä ihanassa odotuksessa menin minä ovelle ja aukaisin. Mutta se ei ollutkaan Redegonda, joka edessäni seisoi, se oli Redegondan puoliso; hän itse, niin elävänä ja todellisena kuin Te nyt tässä penkillä minun vastapäätäni, tuijottaen jäykkänä kasvoihini. Minä en voinut tietysti muuta kuin päästää hänet sisään, ja pyytää häntä istumaan. Mutta hän jäi seisomaan ja sanoi selittämättömän ivallisesti: 'Te odotatte Redegondaa. Mutta, ikävä kyllä, hän ei voi tulla. Hän on nimittäin kuollut.' 'Kuollut', toistin minä, ja koko maailma pysähtyi. Ratsumestari puhui häiriintymättä edelleen: 'Noin tunti sitten löysin minä hänet kirjoituspöytänsä äärestä istumasta, tämä pieni kirja edessään, jonka minä selvyyden vuoksi otin heti mukaani. Se oli luultavasti pelko, joka hänet tappoi, kun minä niin odottamatta astuin hänen huoneeseensa. Nämä rivit tässä ovat viimeiset, jotka hän kirjoitti. Olkaa hyvä!' Hän ojensi minulle avonaisen, sinipunervaisen nahkakantisen kirjan ja minä luin seuraavat sanat: 'Nyt jätän minä kotini ainiaaksi, rakastettuni odottaa.' Minä vaan nyökäytin päätäni vahvikkeeksi. 'Te olette tietysti arvannut', jatkoi ratsumestari, 'että Teillä on kädessänne Redegondan päiväkirja. Tahdotteko ehken olla niin hyvä ja silmäillä sitä, tullaksenne vakuutetuksi, että kaikki kieltäminen on turhaa.' Minä silmäilin, ei, minä luin. Minä luin melkein tunnin verran kirjoituspöytääni nojaten, ratsumestarin istuessa sillä aikaa liikkumatonna leposohvallani; minä luin meidän rakkautemme koko kertomuksen, suloisen, ihmeellisen kertomuksen, — kaikkine yksityiskohtineen; siitä syksyaamusta alkaen jolloin minä metsässä ensi kerran olin Redegondaa puhutellut, minä luin ensimäisestä suudelmastamme, kävelyretkistämme, huviretkistämme maalle, ihanista onnenhetkistämme kukkakoristeisessa huoneessani, meidän pako- ja kuolemantuumistamme, onnestamme ja epätoivostamme. Kaikki oli tähän kirjaan kirjoitettu, kaikki — mitä ei koskaan todellisuudessa ollut tapahtunut, — mutta kuitenkin kaikki juuri samalla tavalla kuin sen mielikuvituksessani olin elänyt. Enkä minä pitänyt sitä niin selittämättömänä kuin Te, arvoisa ystävä, näytätte sitä ilmeisesti pitävän. Sillä minä aavistin yhtäkkiä, että Redegonda oli rakastanut minua yhtä paljon kuin minä häntä, ja että hän senkautta oli saanut salaperäisen voiman eläytyä kaikkiin minun mielikuvitukseni eläymyksiin. Ja koska hän naisena oli lähempänä kuin minä elämän alkutilaa, missä toivo ja täyttymys ovat sama asia, niin oli hän luultavasti ollut täysin vakuutettu siitä, että hän oli todella elänyt kaiken sen, mikä nyt hänen sinipunervaiseen kirjaansa oli kirjoitettu. Mutta minusta oli vielä sekin mahdollista: että tämä koko päiväkirja ei ollut mitään muuta kuin harkittu kosto minulle, kosto siitä päättämättömyydestä, etten ollut tehnyt minun, meidän unelmiamme todellisuudeksi; niin, ja että hänen äkillinen kuolemansa tapahtui hänen omasta tahdostaan ja että hän tahallisesti antoi tuon petollisen päiväkirjan sillä tavoin joutua petetyn miehensä käsiin. Mutta minulla ei ollut aikaa kauvan selvitellä näitä kysymyksiä, sillä ratsumestarille oli vaan yksi ainoa luonnollinen selitys olemassa; minä tein siis sen, mitä tilanne vaati ja ilmoitin tavanmukaisin kääntein olevani hänen käytettävissään."