Minä pudistin päätäni.
"Mitä Te sanoittekaan? — — — Kaljupäinen — silmälasit päässä — viheriä kaulahuivi — — —? Asia näyttää minusta nyt vieläkin merkillisemmältä kuin ennen. Minulla oli tosiaankin aikomus panna kappaleeseen sellainen mieshenkilö, jonka Te silloin näyssänne olette nähnyt, mutta minä luovuin siitä ajatuksesta. Se olisi ollut vaimon mielipuoli isä, josta puhutaan ensimäisessä näytöksessä, ja jonka olisi pitänyt loppukohtauksessa syöksyä näyttämölle."
"Mutta entäs kaulahuivi ja silmälasit?"
"Näyttelijähän olisi voinut panna ne omasta alotteestaan — ettekö usko?"
"Olisihan se mahdollista."
Meidät keskeytettiin. Rouva von Umprecht lähetti sanan miehellensä pyytäen häntä luoksensa, sillä hän halusi vielä ennen näytännön alkua puhella miehensä kanssa, ja herra von Umprecht poistui. Minä seisoin vielä vähän aikaa tarkkaan katsellen asemasuunnitelmaa, jonka herra von Umprecht oli jättänyt pöydälle.
III.
Salainen vetovoima vei minut näytäntöpaikalle. Se oli linnan takana, hauska puutarha erotti sen siitä. Siihen, missä puistikko loppui matalapensaisena, oli asetettu noin kymmenen pitkää, yksinkertaista puupenkkiä; etumaiset penkkirivit olivat päällystetyt tummanpunaisella mattokankaalla. Aivan ensimäisen penkkirivin edessä oli muutamia nuottijalustoita ja tuoleja; esirippua ei ollut. Näyttämö oli erotettu katsomosta molemmilla sivuilla olevilla korkeilla kuusilla; oikealla puolen oli tiheä pensaikko, jonka takana oli katsojilta näkymättömissä mukava nojatuoli kuiskaajaa varten. Vasemmalla puolella oli aukeama, josta oli avoin näköala laaksoon. Näyttämön taustalla oli korkeita puita; ainoastaan keskellä ne olivat hyvin tiheässä ja vasemmalla puolen oli varjoisia, kapeita metsäteitä. Syvemmällä metsässä eräässä pienessä aukeamassa oli pöytä ja tuoleja. Täällä varmaankin näyttelijät odottivat vuoroaan. Valaistuksesta oli pidetty huolta asettamalla näyttämön ja katsomon sivuille kulissientapaisesti korkeita, vanhoja suunnattoman suurilla kynttilöillä varustettuja kirkon kynttiläjalustoja. Oikealla puolella olevan pensaiston takana oli jonkunlainen varastohuone vapaassa luonnossa; täällä näin minä kaikenlaisten muitten kappaleessa tarvittavien pienempien esineitten joukossa ne paarit, joilla herra von Umprechtin piti kappaleen lopussa kuolla. — Ilta-aurinko valaisi herttaisesti niittyä, jonka poikki minä kuljin — — — Minä muistin luonnollisesti herra von Umprechtin kertomusta. Aluksi en pitänyt sitä ollenkaan mahdottomana, että herra von Umprecht kuuluisi sellaisiin omituisiin valehtelijoihin, jotka suurella vaivalla jo kaukaa ennakolta valmistelevat jonkun salaperäisen jutun, tehdäkseen itsensä mielenkiintoisiksi. Minä pidin sitäkin mahdollisena, että notarion nimikirjoitus oli väärennetty ja että herra von Umprechtilla oli toisia henkilöitä apunaan voidakseen hyvin toteuttaa tuumansa. Erikoisesti arvelutti minua tuo toistaiseksi tuntematon, kädet kohotettuina seisova mies, jonka kanssa Umprecht oli ennakolta saattanut sopia asiasta. Mutta epäilyksiäni horjutti se osa, joka ensimäisessä kappaleeni suunnitelmassa miehellä oli ollut ja josta kukaan ei voinut mitään tietää — ja varsinkin se hyvä vaikutus, jonka herra von Umprechtin persoonallisuus minuun oli tehnyt. Ja niin uskomattomalta ja mahdottomalta kuin hänen koko kertomuksensa minusta tuntuikin - niin kuitenkin sieluni sisimmässä jokin ääni melkein vaati minua häntä uskomaan; lieneekö se ollut vain typerää turhamaisuutta ja halua saada tuntea itsensä kohtalon tahdon toteuttajaksi. — Tällä välin oli ympärilläni syntynyt liikettä; palvelijoita tuli linnasta, kynttilät sytytettiin, ihmisiä ympäristöltä, monet kansallispuvuissa, nousi hitaasti mäkeä ylös ja asettui rauhallisesti sivulla oleville penkeille. Pian ilmestyi talon rouvakin muutamien herrojen ja naisten seurassa, jotka asettuivat hilpeästi paikoilleen. Minä yhdyin heidän seuraansa ja juttelin viimevuotisten tuttavieni kanssa. Orkesterin jäsenet saapuivat ja asettuivat paikoilleen; orkesterin kokoonpano oli kylläkin tavaton: kaksi viulua, yksi sello, yksi viola, yksi kontrabasso, yksi huilu ja yksi oboe. He alkoivat heti, nähtävästi ennenaikojaan, soittaa erästä Weberin alkusoittoa. Aivan edessä, orkesterin lähellä, seisoi eräs vanha kaljupäinen talonpoika, jolla oli kaulassa jonkunlainen tumma kaulahuivi. Ehkenpä kohtalo oli hänet määrännyt vähän myöhemmin ottamaan silmälasit esiin, ajattelin minä, tulemaan hulluksi ja juoksemaan näyttämölle. Oli aivan pimeä, korkeat kynttilät lepattivat vähän, sillä oli ruvennut hieman tuulemaan. Pensaikon takana syntyi vilkas elämä, näyttelijät olivat saapuneet salaisia teitä myöten näyttämön lähistölle. Nyt vasta minä muistin muitakin näyttelijöitä ja minä huomasin, että en ollut nähnyt vielä ketään muita kuin herra von Umprechtin, hänen lapsensa ja metsänhoitajan tyttären. Äkkiä kuulin minä ohjaajan kaikuvan äänen ja nuoren kreivitär Saiman naurun. Kaikki penkit olivat täynnä, vapaaherra istui eräällä etumaisista penkeistä ja jutteli kreivitär Saiman kanssa. Orkesteri alkoi soittaa ja metsänhoitajan tytär astui esiin ja lausui prologin, jolla kappale alkoi. Kappaleen pääsisältönä oli erään miehen kohtalo, joka yhtäkkiä saa valtavan halun lähteä seikkailemaan kauvas pois, joka jättää kotinsa sanomatta hyvästiä omaisilleen ja joka yhdessä päivässä kokee niin paljon tuskastuttavaa ja vastenmielistä, että aikoo jälleen palata kotiansa, ennenkuin vaimo ja lapset ovat ehtineet häntä kaivatakaan; mutta viimeinen seikkailu paluumatkalla, aivan lähellä kotia, saattaa hänet murhaajien käsiin, ja melkein jo puoleksi kuolleena näkee hän enää omaisensa, joille hänen pakonsa ja kuolemansa jää selittämättömäksi arvoitukseksi.
Näytös alkoi, herrat ja naiset lausuivat osansa miellyttävästi; minua ihastutti koruttomien tapahtumien koruton esittäminen enkä alussa enää ajatellutkaan herra von Umprechtin kertomusta. Ensimäisen näytöksen jälkeen soitti taas orkesteri, mutta kukaan ei sitä kuunnellut, sillä kaikki olivat hyvin vilkkaassa keskustelussa. Minä itse en istunut, vaan seisoin muille näkymättömänä vasemmalla puolella, aivan näyttämön lähellä, mistä tie kulki vapaana laaksoon päin. Toinen näytös alkoi; tuuli oli vähän kiihtynyt ja lepattava valaistus auttoi kappaleen vaikutusta paljon. Näyttelijät katosivat jälleen metsään ja orkesteri soitti. Silloin katsahdin minä aivan sattumalta huilun soittajaan, jolla oli silmälasit ja leuka sileäksi ajettu; mutta hänellä oli pitkä valkoinen tukka eikä mitään kaulahuivia ollut näkyvissä. Soitto taukosi, ja näyttelijät tulivat jälleen esille. Silloin huomasin minä kuinka huilun soittaja, joka oli asettanut soittokoneensa edessään olevalle telineelle, pisti kätensä taskuunsa ja veti sieltä suuren viheriän kaulahuivin ja kiersi sen kaulansa ympäri. Minä olin kovin hämmästynyt. Seuraavassa hetkessä ilmestyi herra von Umprecht lavalle; minä näin, kuinka hänen katseensa äkkiä kiintyi huilunsoittajaan, kuinka hän huomasi hänen viheriän kaulahuivinsa ja kuinka hän hetkiseksi pysähtyi; mutta pian hän jälleen rauhoittui ja esitti osaansa eteenpäin hämmentymättä. Minä kysyin eräältä vieressäni olevalta yksinkertaisesti puetulta nuorukaiselta, tunsiko hän tuon huilunsoittajan ja minä kuulin häneltä, että se oli eräs koulunopettaja Kalternista. Esitys läheni loppuaan. Molemmat lapset harhailivat, niinkuin määrätty oli näyttämöllä, metsästä kuuluva melu läheni lähenemistään, kirkunaa ja huutoa kuului; tuulen kiihtyminen ja oksien heiluminen lisäsi vaikutusta; herra von Umprecht kannettiin vihdoinkin kuolevana seikkailijana paareilla sisään. Molemmat lapset syöksyivät näyttämölle, soihtujen kantajat seisoivat liikkumattomina syrjässä. Kuolevan vaimo tuli sisään myöhemmin kuin muut, ja tuskaisin katsein vaipuu hän murhatun viereen, tämä haluaa kerran vielä avata huulensa, yrittää nousta ylös; mutta — niinkuin kappaleessa määrätty oli — se ei hänelle enää onnistu. Silloin tulee äkkiä hirveä tuulenpuuska, joka uhkaa sammuttaa soihdut; minä näen, kuinka eräs mies orkesterista nousee ylös — se on huilunsoittaja — ja kauhukseni näen minä hänet kaljupäisenä, sillä hänen tekotukkansa oli lentänyt pois; kädet kohotettuina, viheriä, liehuva kaulahuivi kaulassa, ryntää hän näyttämölle. Tahtomattani katsahdan minä Umprechtiin; hän tuijottaa mieheen aivankuin lumottuna; hän tahtoo sanoa jotain — mutta ei nähtävästi voi — ja vaipuu takaisin — — — Monet luulevat vielä, että tämä kaikki kuuluu kappaleeseen; minä itse en oikein ymmärrä mitä tämä uusi paarille vaipuminen merkitsee; sillä välin on mies juossut paarien ohi, yhä vain tekotukkaansa tavotellen, ja hävinnyt metsään. Umprecht makaa yhä liikkumatonna; uusi tuulenpuuska sammuttaa toisen soihduista; muutamat aivan edessä istuvat ihmiset tulevat levottomiksi — minä kuulen vapaaherran äänen sanovan: "Hiljaa! Hiljaa!" — kaikki on jälleen hiljaa — tuulikaan ei enää puhalla — — — mutta Umprecht makaa yhä liikkumatonna, ei liikahda eikä liikuta huuliaan. Kreivitär Saima parkaisee — ihmiset luulevat luonnollisesti, että tämäkin kuuluu kappaleeseen. Mutta minä tunkeudun ihmisjoukon lävitse, syöksyn näyttämölle, kuulen, kuinka takanani syntyy levottomuutta — ihmiset nousevat paikoiltaan, muutamat seuraavat minua, kaikki tunkeutuvat paarien ympärille — — — "Mitä on tapahtunut, mitä on tapahtunut?" — — — Minä tempaisen soihdunkantajalta soihdun ja valaisen sillä makaavan kasvoja — — — Minä ravistan häntä, aukaisen hänen nuttunsa; sillä välin on lääkäri tullut vierelleni, hän tunnustelee Umprechtin sydäntä, koskettaa valtimoa, ja pyytää muita väistymään syrjään, kuiskaa vapaaherralle muutamia sanoja — — — paareilla makaavan vaimo on syöksynyt ylös, kiljaisee ja heittäytyy miehensä päälle, lapset seisovat kuin kokoonlyyhistyneinä, eivätkä voi mitään ymmärtää. — — — Kukaan ei tahdo uskoa sitä, mitä on tapahtunut, ja kuitenkin kertoo jokainen sen toisilleen; — minuuttia myöhemmin tietävät kaikki sen, että herra von Umprecht on äkkiä kuollut niillä paareilla, joilla hänet kannettiin sisään — — —.
Samana iltana kiiruhdin minä alas laaksoon kauhun valtaamana. Kummallinen kammo teki minulle mahdottomaksi palata jälleen linnaan. Seuraavana päivänä tapasin minä vapaaherran Bozenissa; siellä minä kerroin hänelle Umprechtin näyn, niinkuin hän sen itse oli minulle esittänyt. Vapaaherra ei tahtonut sitä uskoa, minä etsin kirjesalkustani tuon salaperäisen paperin ja näytin sen hänelle; hän katsoi minua hämmästyneenä, melkein pelokkaana ja antoi minulle paperin takaisin — se oli ihan puhdas, siihen ei ollut mitään kirjoitettu, eikä mitään piirustettu — — —.