"Te epäilette", jatkoi herra von Umprecht, "enkä minä ollenkaan ota sitä pahakseni. Mutta Teidän epäilyksenne on pian haihtuva."

Herra von Umprecht pisti kätensä nutun taskuun ja otti sieltä suljetun kirjekuoren. "Olkaa niin hyvä ja lukekaa, mitä takasivulla on kirjoitettu." Minä luin ääneen: "Notarion sulkema 4 päivä tammikuuta 1859, avattava 9 päivä syyskuuta 1868." Kirjoituksen alla oli minulle persoonallisesti hyvin tutun notarion wieniläisen tohtori Artinerin nimikirjoitus.

"Nyt on syyskuun 9:s päivä", sanoi herra von Umprecht. "Ja tänään on myös ummelleen kymmenen vuotta siitä kun minulla oli tuo ihmeellinen seikkailu Marco Polon kanssa, seikkailu, joka näin nyt ratkeaa saamatta täyttä selitystään. Sillä vuodesta vuoteen ovat tuon ennustuksen täyttymysmahdollisuudet vaihdelleet mitä ihmeellisimmällä tavalla aivankuin jokin oikullinen kohtalo olisi ilveillyt minun kanssani. Usein näytti ennustus uhkaavan todennäköiseltä, usein se taasen häipyi olemattomiin, tuli jälleen katkeraksi totuudeksi, hävisi, palasi uudestaan — — — Mutta suokaa minun palata jälleen kertomukseeni. Näky ei varmaankaan ollut kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan; sillä kasarmista kuului vielä sama yliluutnantin kovaääninen nauru, jonka olin kuullut ennen näkyä. Ja edessäni seisoi Marco Polo huulillaan hymy, josta en voi sanoa, oliko se surullinen vai ivallinen. Hän nosti hattuaan ja sanoi: 'Hyvää iltaa, herra luutnantti, toivottavasti Te olette ollut tyytyväinen', sitten hän kääntyi ja meni hitaasti maantietä myöten kaupunkiin päin. Seuraavana päivänä matkusti hän pois.

"Ensimäinen ajatukseni kasarmiin päin kulkiessani oli, että kaiken oli täytynyt olla jonkunlaista henkinäkyä, jonka Marco Polo, ehken jonkun tuntemattoman olennon avustamana, oli aiheuttanut jonkunlaisen heijastuksen avulla. Kun minä tulin pihan poikki, näin minä kauhukseni kadetin yhä vielä seisovan seinää vasten ristiinnaulitun asennossa. Hänet oli nähtävästi kokonaan unohdettu. Toiset puhuivat ja kiistelivät sisällä kovasti kiihottuneina. Minä kosketin kadetin käsivartta, hän havahtui heti, eikä ollut vähintäkään hämmästynyt, hän vaan ei voinut käsittää sitä kiihkeää mielentilaa, missä rykmentin kaikki herrat olivat. Minä omasta puolestani otin heti jonkinlaisella vihamielisyydellä osaa kiihkeään, mutta onttoon keskusteluun niistä kummallisuuksista, joiden todistajina me olimme olleet, enkä liene puhunut viisaammin kuin muutkaan. Äkkiä huusi översti: 'No, hyvät herrat, minä lyön vetoa, että elän vielä ensi keväänä! Neljäkymmentäviisi yhtä vastaan!' Ja hän kääntyi erään yliluutnantin puoleen, jolla oli erikoinen maine pelaajana ja vedonlyöjänä. 'Ettekö suostu?' Vaikka olikin selvää, että puhuteltu vaikeasti jaksoi vastustaa kiusausta, niin näytti hän kuitenkin pitävän sopimattomana lyödä vetoa överstin kanssa tämän omasta kuolemasta, ja hän vaikeni hymyillen. Luultavasti hän sitä jälestäpäin katui. Sillä jo neljäntoista päivän perästä, suurten keisarimanööverien toisena päivänä, putosi överstimme hevosen selästä ja kuoli. Tässä tilaisuudessa huomasimme me kaikki, että emme muuta olleet odottaneetkaan. Mutta siitä lähtien vasta rupesin minä ajattelemaan jonkinmoisella levottomuudella tuota yöllistä ennustusta, josta en ollut kenellekään kummallisesta arkuudesta kertonut. Vasta joulunaikaan, ollessani lomalla Wienissä, kerroin minä kaiken eräälle toverilleni Friedrich von Gulantille — Te olette hänestä ehken kuullutkin, hän kirjoitteli kauniita runoja ja kuoli hyvin nuorena — — — No niin, hän se oli, joka minun kanssani yhdessä teki sen haahmopiirustuksen, minkä löydätte tästä kirjekuoresta. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että tuollaiset tapaukset eivät saa mennä tieteeltä hukkaan, osottautukootpa ne sitten oikeiksi tai vääriksi. Hänen kanssansa olin minä tohtori Artinerin luona, joka sinetöi muistiinpanomme tähän kuoreen. Tähän saakka on sitä säilytetty notarion kansliassa, ja vasta eilen lähetettiin se toivomukseni mukaan minulle. Minä tunnustan, että se vakavuus, millä Gulant asiata käsitteli teki minut aluksi alakuloiseksi, mutta sitten kun en häntä enää tavannut ja varsinkin hänen pikaisen kuolemansa jälkeen, rupesi koko juttu minusta tuntumaan naurettavalta. Ennen kaikkea oli minusta selvä, että kohtaloni oli täydellisesti omassa kädessäni. Mikään mahti maailmassa ei voinut pakottaa minua makaamaan paarilla syyskuun 5:tenä päivänä 1868 kello 10 illalla ruskea täysparta leuvassa; metsä- ja niittymaisemia voin välttää eikä minun tarvinnut ottaa punatukkaista rouvaa ja saada lapsia. Ainoa, mitä ehken en voisi välttää oli onnettomuus tai kaksintaistelu, josta voisi jäädä arpi otsaani. Olin siis toistaiseksi rauhallinen. — Vuosi ennustuksen jälkeen menin minä naimisiin neiti von Heimsalin, nykyisen rouvani, kanssa; pian senjälkeen erosin virastani ja rupesin maanviljelijäksi. Minä katselin monia pienempiä maatiloja ja — niin kummalliselta kun se ehken kuuluukin — otan tarkoin huomioon, ettei vaan missään maatilan rajojen sisällä löytynyt mitään samanlaista paikkaa, mikä olisi voinut muistuttaa tuota uneni (niinkuin minä näkyä itse tavallisesti kutsuin) nurmikenttää. Minä aijoin juuri ostaa erään tilan, kun vaimoni sai perinnöksi maatilan Kärntenissä siihen kuuluvine kauniine metsästysalueiden. Vaeltaessani ensi kertaa uudella tilallamme saavuin minä eräälle metsän ympäröimälle ja vähän alankoiselle niittyaukeamalle, joka minusta näytti olevan eriskummallisen saman näköinen kuin se paikka, jota minun ehken olisi ollut täysi syy pelätä. Minä vähän säpsähdin. Vaimolleni en ollut koko ennustuksesta puhunut mitään, hän on niin taikauskoinen, että minä olisin tunnustuksellani varmaankin myrkyttänyt koko hänen elämänsä tähän päivään saakka" — hän naurahti aivankuin helpotuksesta. — "Luonnollisesti en voinut kertoa hänelle epäilyksistänikään. Mutta itseäni minä rauhoitin sillä ajatuksella, että minun ei missään tapauksessa tarvitse olla tilallani syyskuussa 1868. — Vuonna 1860 syntyi minulle poika. Jo hänen ensimäisinä elämän vuosinaan olin minä huomaavinani yhdennäköisyyttä hänen ja uneni pojan piirteissä; joskus tuo yhdennäköisyys hävisi, pian se taasen näyttäytyi yhä selvempänä — ja tänään täytyy minun tunnustaa itselleni, että poikanen, joka tänä-iltana kello kymmenen aikana on seisova paarini vieressä on hiuskarvalleen näyssä ilmestyneen pojan näköinen. — Tytärtä minulla ei ole. Mutta kolme vuotta sitten kuoli minun vaimoni sisar, joka oli leski ja joka siihen saakka oli elänyt Amerikassa ja jätti jälkeensä tytön. Vaimoni pyynnöstä matkustin minä Atlantin yli noutaakseni tytön huostaamme. Kun minä näin hänet ensi kerran, oli hän minusta aivan unessa näkemäni tytön näköinen. Ensimäinen ajatukseni oli jättää lapsi vieraaseen maahan vieraitten ihmisten luo. Karkotin luonnollisesti heti tuollaisen epähienon päähänpiston mielestäni, ja me otimme lapsen kotiimme. Minä rauhoituin jälleen täydellisesti huolimatta lasten yhä selvemmin ilmenevästä yhdennäköisyydestä noitten ennustusnäky-lasten kanssa, sillä minä uskottelin itselleni, että näkylasten piirteet olivat minulta ehken voineet vähän unohtua. Sitten elin jonkun aikaa täydellisesti rauhallisena. Niin, minä olin jo melkein unohtanut tuon merkillisen illan puolalaisessa kylässä, kunnes noin kaksi vuotta sitten kohtalo antoi minulle uuden, järkyttävän varoituksen. Minun oli pitänyt matkustaa pariksi kuukaudeksi pois; kun minä palasin kotiin, tuli vaimoni minua vastaan tukka punaiseksi värjättynä, ja hänen yhdennäköisyytensä näkynaisen kanssa, jonka kasvoja minä tosin en ollut nähnyt, oli mielestäni täydellinen. Havaitsin parhaaksi peittää säikähdykseni vihan purkaukseen; niin, minä ihan tahallani kiihdyin yhä enemmän, sillä äkkiä sain minä mielettömän päähänpiston: jos minä eroaisin vaimostani ja lapsistani, niin silloinhan olisi vaara voitettu ja minä olisin vetänyt kohtaloa nenästä. Vaimoni itki, murtuneena lattialle vaipuen, pyysi anteeksi ja selitti minulle syyn tähän muutokseen. Vuosi sitten, käydessämme Münchenissä, olin minä ollut erityisen ihastunut erään punatukkaisen naisen kuvaan taidenäyttelyssä, ja silloin jo oli vaimoni päättänyt sopivan hetken tultua tehdä itsensä tuon kuvan näköiseksi värjäyttämällä tukkansa punaiseksi. Minä pyysin häntä luonnollisesti mitä pikimmin laittamaan tukkansa luonnollisen tumman väriseksi, ja kun se oli tapahtunut, näytti kaikki jälleen olevan ennallaan. Näinhän selvästi, että minulla oli kohtaloni hallussani niinkuin ennenkin — — — Eikö kaikkea, mitä tähän saakka oli tapahtunut voitu selittää luonnollisesti? — — — Eikö tuhansilla muilla maatiloilla ollut niittyjä, metsää, rouva ja lapsia? — — — Ja se ainoa, mikä olisi voinut taikauskoisia pelottaa, ei ollut toteutunut — tähän talveen saakka: nim. tuo arpi, jonka Te nyt kuitenkin näette otsallani. Minä en ole pelkuri — sallikaa minun se Teille sanoa: upseerina ollessani oli minulla kaksi kertaa kaksintaistelu sangen vaarallisilla ehdoilla — sekä kahdeksan vuotta sitten, kohta häitteni jälkeen kun jo olin ottanut eron virastani. Mutta kun eräs herra viime vuonna aivan mitättömästä syystä — nim. hieman epäkohteliaan tervehdyksen takia — vaati minua kaksintaisteluun, niin pidin minä parempana" — herra von Umprecht punastui hieman — "pyytää anteeksi. Asia selvitettiin luonnollisesti aivan säännönmukaisesti, mutta minä tiedän kuitenkin aivan varmaan, että minä olisin silloinkin taistellut, jos ei äkkiä mieletön pelko olisi minua vallannut, pelko siitä, että vastustajani saattaisi tehdä haavan otsaani ja siten antaa kohtalolle uuden valtin — — — Mutta niinkuin näette, se ei auttanut: arpi on otsassani. Ja se hetki, jolloin minä tuon haavan sain, oli ehken ainoa koko kymmenen vuoden aikana, joka syvimmin sai minut huomaamaan oman turvattomuuteni. Se tapahtui eräänä iltana viime talvena; minä matkustin kahden tai kolmen muun minulle aivan tuntemattoman henkilön kanssa junalla Klagenfurtista Villachiin. Äkkiä lensi ikkuna sirpaleiksi ja minä tunsin otsassani tuskaa; samassa kuulin minä jotakin kovaa putoavan lattialle, tartuin ensin kirvelevään otsaani — siitä vuoti verta, sitten kumarruin minä nopeasti ja nostin lattialta teräväsärmäisen kiven. Vaunussa olevat matkustajat hätääntyivät. 'Onko jotain tapahtunut?' huudahti eräs. Huomattiin, että olin saanut verihaavan ja minua hoivattiin. Mutta eräs herra — minä näin sen aivan selvään — oli aivankuin vajonnut vaunun nurkkaan. Seuraavalla asemalla tuotiin minulle vettä, rautatienlääkäri sitoi hätäisesti haavani, mutta minä en luonnollisesti peljännyt haavasta kuolevani: minähän tiesin, että siihen piti tulla vain arpi. Vaunussa ruvettiin keskustelemaan siitä, oliko kyseessä murhayritys, vai ilkeä poikamainen teko; nurkassa istuva herra vaikeni ja tuijotti eteensä. Villachissa poistuin minä junasta. Äkkiä ilmestyi tuo mies vaununnurkasta eteeni ja sanoi: 'Se oli minulle tarkoitettu.' Ennenkuin minä ehdin vastata tai edes tointua, oli hän jo kadonnut; minä en ole koskaan saanut tietää, kuka hän oli. Ehken jokin vainoamisluulohullu — — — tahi ehken jokin, joka syystä luuli olevansa vainon esineenä, jonkun loukatun aviomiehen tai veljen vainooma, ja jonka minä mahdollisesti olin pelastanut, koska juuri minulle oli tuo arpi määrätty — — — kukapa sen tietää? — — — Parin viikon kuluttua loisti se otsallani juuri samalla kohdalla, missä olin sen unessani nähnyt. Ja minulle selvisi yhä enemmän, että minä olin joutunut jonkun tuntemattoman, pilkallisen voiman kanssa epätasaiseen taisteluun, ja minä ajattelin yhä suurenevalla levottomuudella sitä päivää, jolloin kaikki lopullisesti täyttyisi.

"Keväällä saimme kutsun enoni luo. Minä olin varmasti päättänyt olla kutsua noudattamatta, sillä muistamatta varmasti mitään, tuntui minusta kuitenkin mahdolliselta, että juuri hänen maatilallaan oli pelkäämäni paikka. Vaimoni ei olisi kuitenkaan ymmärtänyt kieltäytymiseni syytä ja senvuoksi päätin minä sittenkin matkustaa sinne hänen ja lasten kanssa jo heinäkuun alussa, varmassa aikomuksessa lähteä sieltä niin pian kuin mahdollista etelään Venetsiaan tai Lidoon. Meidän siellä olomme alkupäivinä tuli puhe Teidän kappaleestanne, enoni kertoi siinä esiintyvistä lapsista ja pyysi minulta, että lapseni saisivat niissä esiintyä. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan. Silloin päätettiin, että eräs ammattinäyttelijä näyttelisi kappaleen sankarin osaa. Muutaman päivän perästä valtasi minut pelko, että voisin vaarallisesti sairastua enkä voisi päästä matkustamaan pois. Silloin eräänä iltana selitin minä aikovani lähteä matkalle joksikin aikaa erääseen merikylpylaitokseen kylpemään. Mutta minun täytyi luvata tulla takaisin syyskuun alussa. Samana iltana saapui näyttelijältä kirje, jossa hän ilmoitti jonkun syyn takia ei voivansa näytellä kysymyksessä olevaa osaa. Enoni oli kovin harmissaan. Hän pyysi minua lukemaan kappaleen — ehken minä voisin mainita jonkun tuttavistamme, joka olisi sovelias esittämään sankarin osaa. Minä otin kappaleen huoneeseeni ja luin sen. No niin, koettakaapas kuvailla, miltä minusta tuntui, kun pääsin loppukohtaukseen ja luin sieltä sana sanalta saman tapahtuman, joka minulle 9 päivä syyskuuta tänä vuonna ennustettiin tapahtuvaksi. Minä en voinut enää odottaa seuraavaan aamuun sanoakseni enolleni, että minä tahdoin näytellä sankarin osan. Minä pelkäsin, että hän voisi tehdä vastaväitteitä; sillä kappaleen luettuani tunsin minä päässeeni ikäänkuin varmalle pohjalle, ja jos minä en olisi saanutkaan näytellä Teidän kappaleessanne, niin olisin jälleen ollut tuon tuntemattoman mahdin vallassa. Enoni suostui heti ja siitä lähtien kulki kaikki tasaista ja rauhallista kulkuaan. Muutaman viikon aikana olemme joka päivä harjoitelleet, ja minä olen jo viisitoista- tai kaksikymmentä kertaa harjoittanut sitä kohtausta, joka tänä iltana esitetään: minä makaan paarilla, nuori kreivitär Saima, jolla on niin ihana punainen tukka, on polvillaan edessäni kädet kasvoilla, ja lapset seisovat sivullani."

Herra von Umprechtin puhuessa sattuivat silmäni kirjekuoreen, joka yhä avaamattomana oli pöydällä. Herra von Umprecht hymyili. "Tosiaankin, minähän olen unohtanut esittää Teille todistukseni," sanoi hän ja rikkoi kirjeen sinetin. Hän otti kokoontaitetun paperin esiin. Umprecht aukasi sen ja levitti pöydälle. Siinä oli täydellinen, aivankuin minun itseni suunnittelema asemapiirustus kappaleen loppukohtauksesta, tausta ja sivut olivat ylimalkaisesti haahmoitellut ja merkitty "Metsäksi", keskelle luonnosta oli piirustettu miehenhaahmo ja sen yläpuolelle oli kirjoitettu: "Paarit" — — — Luonnoksen toisten haahmojen kohdalle oli kirjoitettu punaisella musteella pienillä kirjaimilla: "Punatukkainen nainen", "Poika", "Tyttö", "Soihdunkantaja", "Mies kädet ylös kohotettuina". Minä käännyin herra von Umprechtin puoleen ja sanoin: "Mitä tämä merkitsee: 'Mies kädet ylös kohotettuina'?"

"Sen", sanoi herra von Umprecht viivytellen, "sen olisin minä melkein unohtanut. Se asia on näin: Tuossa näyssäni esiintyi nimittäin myös eräs vanha, aivan kaljupäinen mies, jolla oli silmälasit, parta sileäksi ajettu, tummanviheriä kaulahuivi kaulassa, seisoen soihtujen voimakkaassa valossa kädet ylös kohotettuina, silmät suurina eteensä tuijottaen."

Tällä kertaa minä säpsähdin.

Me vaikenimme jonkun aikaa, sitten kysyin minä kummallisen levottomana:
"Mitä Te oikeastaan arvelette? Mikä tuo mies olisi oleva?"

"Minä otaksun", sanoi Umprecht levollisesti, "että joku katsojista, ehkenpä joku enoni palvelijoista — — — tahi joku talonpojista kappaleen lopussa joutuu kovan liikutuksen valtaan ja syöksyy näyttämölle tai ehkenpä on kohtalon kulku sellainen, että jonkun sattuman johdosta, jollainen ei minua enää ollenkaan ihmetytä, joku hullujenhuoneesta karannut juoksee yli näyttämön juuri sillä hetkellä, jolloin minä makaan paarilla."