"Mutta siitä minä en välitä", keskeytin minä hänet. "Minä tahtoisin tietää, mitä tulevaisuudessa, esimerkiksi kymmenen vuoden perästä, on minulle tapahtuva."
Marco Polo pudisti päätään. "Sitä minä en voi sanoa — — — mutta minä voin ehken jotain muuta." —
"Mitä?" —
"Minä voisin näyttää Teille, herra luutnantti, aivan kuin kuvaelmana jonkun hetken tulevasta elämästänne."
Minä en heti ymmärtänyt häntä. "Miten tarkoitatte?"
"Minä tarkoitan sitä, että minä voin loihtia tällä hetkellä ja tällä paikalla, missä me nyt seisomme, jonkun määrätyn hetken tulevasta elämästänne silmienne eteen." —
"Kuinka?" —
"Herra luutnantin täytyy vain sanoa, minkä hetken." Minä en ymmärtänyt häntä täydellisesti, mutta minä olin hyvin jännitetty. "Hyvä", sanoin minä, "jos Te voitte sen tehdä, niin tahdon nähdä, mitä tänään kymmenen vuoden perästä samalla sekunnilla minulle tapahtuu. — — — Ymmärrättekö minua, Marco Polo?"
"Kyllä, herra luutnantti", sanoi Marco Polo ja tuijotti minuun. "Ja samassa hän oli hävinnyt — — — ja kasarmikin oli poissa, jonka minä juuri olin nähnyt kimaltelevan kuutamossa — poissa mökkipahasetkin, jotka hetki sitten sinne tänne siroteltuina näkyivät kuunvalossa tasangolla — ja minä näin itseni, niinkuin usein unessa itsensä näkee — — — näin itseni kymmenen vuotta vanhempana, minulla oli ruskea täysiparta, otsassa arpi, makaamassa paarilla keskellä erästä niittyä, — minun vieressäni oli kaunis punatukkainen nainen polvillaan, kädet silmien edessä, nuori poika ja tyttö sivullani, taustana tumma metsä ja lähistöllä kaksi metsästäjää soihtuja pidellen — — — Te hämmästytte — eikö totta, Te hämmästytte?"
Minä olin tosiaankin hämmästynyt, sillä se, mitä hän nyt minulle kuvaili oli tarkalleen se kuvaelma, jolla tämän iltainen kappaleeni oli päättyvä klo 10 ja jossa hän oli näyttelevä kuolevan sankarin osaa.