II.

Kohta päivällisen jälkeen olin vetäytynyt huoneeseeni. Seisoin siinä jälleen avonaisen ikkunan ääressä, niinkuin niin usein viime vuonnakin olin tehnyt, ja nautin ihanasta näköalasta päivänpaisteiseen laaksoon, mikä jalkojeni juuressa lepäsi kapeana, mutta etäämpänä vähitellen leveni, lopuksi kokonaan avautuen, niin että kaupunki kaikkine ympäristöineen mahtui siihen.

Vähän ajan perästä koputettiin ovelle. Herra von Umprecht astui sisään, jäi oven suuhun seisomaan ja sanoi hiukan hämillään: "Pyydän anteeksi, että häiritsen." Sitten astui hän lähemmäksi ja jatkoi: "Mutta kunhan olette neljännestunnin ajan minua kuunnellut, niin olen aivan varma siitä, että pidätte tuloani täysin oikeutettuna."

Pyysin herra von Umprechtia istumaan, mutta hän ei huomannut sitä, vaan jatkoi vilkkaasti edelleen: "Minä olen nimittäin mitä ihmeellisimmällä tavalla joutunut Teille kiitollisuuden velkaan ja tunnen nyt olevani velvollinen Teitä kiittämään."

Kun minä luonnollisesti en voinut luulla muuta, kuin että hän näillä sanoillaan tarkoitti osaansa näytelmäkappaleessani ja kun hänen sanansa sen vuoksi tuntuivat minusta liian kohteliailta, niin yritin minä niitä torjua. Mutta herra von Umprecht keskeytti minut heti: "Te ette voi tietää, mitä minä sanoillani tarkoitan. Saanko pyytää Teitä minua kuulemaan?" Hän istuutui ikkunalaudalle jalat ristissä, ja, koettaen näyttää niin rauhalliselta kuin mahdollista, alkoi hän: "Minä olen nyt tilanomistaja, niinkuin Te ehken tiedätte, mutta aikaisemmin olin minä upseeri. Ja tuohon aikaan, kymmenen vuotta sitten — juuri tänään kymmenen vuotta sitten — tapahtui minulle se ihmeellinen seikka, jonka varjo tavallaan minua on tähän päivään saakka seurannut, mutta joka tänään nyt Teidän kauttanne, vaikkakin tietämättänne ja tahtomattanne, on saava ratkaisunsa. Meidän välillämme on nimittäin salaperäinen yhdysside, joka teille nähtävästi on yhtä selittämätön kuin minullekin; mutta Teidän pitää ainakin saada tietää sen olemassa-olosta. — Rykmenttimme oli siihen aikaan eräällä syrjäisellä puolalaisella paikkakunnalla. Huvituksena oli, paitsi virkatehtäviä, mitkä eivät suinkaan aina olleet kyllin rasittavia, ainoastaan juominen ja peluu. Sitäpaitsi oli jokaisella edessä se mahdollisuus, että pitäisi jäädä vuosikausiksi sinne, ja kaikki eivät kyenneet tyynellä mielellä kestämään tätä lohdutonta elämää. Eräs minun parhaista ystävistäni ampui itsensä, kun olimme siellä kolmatta kuukautta. Ja toinen tovereistani, joka ennen oli ollut mitä hauskin upseeri, rupesi äkkiä kovasti juomaan, tuli rajuksi ja pahapäiseksi, melkein mielisairaaksi ja joutui jostakin syystä rettelöihin erään asianajajan kanssa ja menetti virkansa. Komppaniani päällikkö oli naimisissa ja tuli, en tiedä syystäkö vai syyttä, niin mustasukkaiseksi, että hän eräänä päivänä heitti rouvansa ikkunasta ulos. Rouvalle ei ihme kyllä tullut mitään vahinkoa; mies kuoli hulluinhuoneessa. Eräs kadeteistamme, joka siihen asti oli ollut hyvin kiltti, vaikkakin erikoisen typerä nuorukainen, sai yhtäkkiä päähänsä, että hän ymmärsi filosofiaa, rupesi tutkimaan Kantia ja Hegeliä ja opetteli pitkiä kappaleita heidän teoksistaan ulkoa, aivan niinkuin lapset aapista. Minä puolestani taas en tehnyt muuta kuin ikävöitsin, ja niin hirmuisesti, että minä monena iltana sängyllä levätessäni pelkäsin tulevani hulluksi. Kasarmimme oli kylän ulkopuolella, jossa oli korkeintaan kolmekymmentä hajallaan olevaa mökkiä; lähin kaupunki, jonne viipyi runsaan tunnin ratsastamalla oli likainen, inhottava, pahalta haiseva ja juutalaisia täynnä. Pakosta täytyi meidän joskus olla heidän kanssaan tekemisissä — hotellinomistaja oli juutalainen, kahvilanisäntä ja suutari samoin. Voitte kai arvata, että me kohtelimme heitä mahdollisimman loukkaavasti. Me olimme erikoisen ärtyisiä näitä ihmisiä kohtaan, siitäkin syystä, että eräs prinssi, joka oli rykmentissämme majurina, tervehti juutalaisia erityisen kohteliaasti, piloillaanko vai myötätunnosta, sitä en tiedä, ja suosi sitäpaitsi aivan erikoisen huomattavalla tavalla rykmenttimme lääkäriä, joka silminnähtävästi oli juutalaista sukuperää. Minä en luonnollisesti kertoisi tätä Teille, jollei juuri tämä prinssin oikku olisi saattanut minua yhteen sen ihmisen kanssa, joka oli määrätty vaikuttamaan niin salaperäisellä tavalla Teidän ja minun väliseen suhteeseen. Se oli eräs silmänkääntäjä, paloviinajuutalaisen poika läheisestä puolalaisesta kaupungista. Hän oli ollut nuorena poikana eräässä kaupassa Lembergissä, sitten tullut Wieniin ja oli joskus oppinut joltakin muutamia korttitemppuja. Omin päinsä kehitti hän sitten taitoaan yhä edelleen, opetteli tekemään kaikenlaisia uusia taikatemppuja ja tuli siinä vähitellen niin taitavaksi, että hän saattoi lähteä maailmaa kiertämään esiintyen menestyksellä varieteenäyttämöillä ja yhdistyksissä. Kesällä tuli hän aina kotikaupunkiinsa vanhempiaan tervehtimään. Hän ei koskaan esiintynyt siellä julkisesti, ja minä näin hänet ensi kerran kadulla, jolloin hänen ulkonainen ilmestyksensä heti herätti huomiotani. Hän oli pieni, laiha ja parraton, ja näytti silloin olevan noin kolmenkymmenen vuoden iässä, ja hän oli puettu vuodenaikaan nähden naurettavan hienosti: hänellä oli musta pitkätakki, päässä kiillotettu sylinteri ja hyvin korea liivi; aurinkoisina päivinä oli hänellä tummat silmälasit nenällään.

"Eräänä iltana istui meitä viisitoista tai kuusitoista upseeria illallisen jälkeen Kasinolla pitkän pöydän ympärillä niinkuin tavallisesti. Yö oli tukahuttavan kuuma ja akkunat olivat auki. Muutamat tovereistani olivat ruvenneet pelaamaan, toiset juttelivat akkunaan nojaten, muutamat taasen joivat ja polttivat ääneti. Silloin astui päivystäjä-korpraali sisään ja ilmoitti silmänkääntäjän saapuneen. Meitä tämä ensiksi hieman hämmästytti. Mutta enempää odottamatta astui ilmoitettu ryhdikkäänä sisään ja lausui hieman mongertaen muutamia selittäviä sanoja, kiittäen siitä kutsusta, jonka hän oli saanut. Hän kääntyi puhuessaan prinssiin päin, joka meni hänen luokseen ja puristi — luonnollisesti meitä vain kiusatakseen — hänen kättänsä. Silmänkääntäjä piti sen aivan luonnollisena asiana ja huomautti aikovansa ensiksi näyttää muutamia korttitemppuja, jonka jälkeen hän esittäisi magnetismi ja chiromantia-(kädestäennustus)näytteitä. Hän oli tuskin vielä loppuun puhunut ennenkuin muutamat herrat, jotka eräässä nurkassa pelasivat korttia, huomasivat, että heiltä puuttui kaikki kuvalliset lehdet: mutta silmänkääntäjän viittauksesta lensivät ne avonaisesta ikkunasta sisään. Seuraavatkin taikatemput, joita hän sitten näytti, olivat hyvin mielenkiintoisia ja yleensä paljon parempia kuin mitä minä tällä alalla ennen olin nähnyt. Hänen esittämänsä magneettiset kokeet olivat minusta vielä merkillisempiä. Pelontuntein katselimme me kaikki, kuinka filosoofi-kadetti nukkuvana taikurin määräyksiä totellen juoksi ensin avonaisesta ikkunasta pihalle, kiipesi sitten sileää seinää myöten katolle asti ja juoksenteli ylhäällä katon reunustaa myöten ja laskeutui lopuksi pihalle takaisin. Kun hän siinä vielä nukkuvassa tilassa seisoi alhaalla, sanoi översti taikurille: 'Kuulkaas, jos hän olisi taittanut niskansa, niin minä vakuutan teille, Te ette olisi lähtenyt täältä kasarmista elävänä.' Minä en milloinkaan unohda sitä halveksivaa silmäystä, jolla juutalainen tuohon huomautukseen ääneti vastasi. Sitten sanoi hän hitaasti: 'herra översti, luenko Teidän kädestänne, milloin Te lähdette täältä kasarmista, kuolleena tai elävänä?' En tiedä, miten översti ja me muutkin olisimme vastanneet tähän rohkeaan kysymykseen toisissa oloissa — mutta yleinen mieliala oli silloin jo niin kiihottunut ja jännitetty, että kukaan ei hämmästynyt, kun översti ojensi kätensä silmänkääntäjälle ja hänen mongerrustaan matkien sanoi: 'No, lukekaapas.' Tämä kaikki tapahtui pihalla, ja kadetti seisoi yhä vielä nukkuvana seinää vasten kädet levällään kuin ristiinnaulittuna. Taikuri tarttui överstin käteen ja tutki tarkasti sen viivoja. 'No, näetkös mitä, juutalainen?' kysyi eräs yliluutnantti, joka oli sangen juovuksissa. Taikuri vilkaisi taakseen ja sanoi vakavasti: 'Taiteilijanimeni on Marco Polo.' Prinssi laski kätensä juutalaisen olkapäälle ja sanoi: 'Ystävälläni Marco Pololla on terävät silmät.' — 'No, mitä Te näette?' kysyi översti kohteliaammin. 'Pitääkö minun sanoa?' kysyi Marco Polo. 'Emmehän me voi Teitä pakottaa', sanoi prinssi. 'Puhukaa, puhukaa!' huusi översti. 'Minä olisin mieluummin puhumatta', vastasi Marco Polo. Översti nauroi ääneensä. 'Suu puhtaaksi vain, ei se niin pahaa liene. Ja jos se olisikin pahaa, niin eihän sen tarvitse olla totta.' — 'Se on hyvin pahaa', sanoi taikuri, 'ja totta se myös on.' Kaikki vaikenivat. 'No?' kysyi översti. 'Pakkasta Teidän ei enää tarvitse kärsiä', vastasi Marco Polo. 'Kuinka?' huudahti översti, 'pääseekö meidän rykmenttimme siis vihdoinkin Rivaan?' — 'Rykmentistä ei tässä näy mitään herra översti. Minä näen vain, että syksyllä Te olette kuollut mies.' Översti nauroi, mutta kaikki muut olivat vaiti; minä vakuutan Teille, että meidän kaikkien mielestä oli översti siitä hetkestä alkaen merkitty mies. Äkkiä rupesi joku varsin nauraa hohottamaan, toiset tekivät samoin, ja nauraen ja hälisten poistuttiin takaisin Kasinoon. 'No', huusi översti, 'minun kohtaloni on nyt siis selvänä. Eikö kukaan muu herroista ole utelias?' Joku huusi leikillä: 'Ei, me emme tahdo mitään tietää.' Eräs toinen havaitsi yhtäkkiä, että tällainen kohtalonsa ennustuttaminen oli uskonnolliselta kannalta hylättävä, ja eräs nuori luutnantti kiivaili, että Marco Polon kaltaiset ihmiset pitäisi elinajakseen panna lukon taa. Prinssin näin minä seisovan eräässä nurkassa tupakkaa poltellen erään vanhemman herran kanssa ja kuulin hänen sanovan: 'Missä ihme alkaa?' Sillävälin menin minä Marco Polon luo, joka valmistautui lähtemään ja sanoin hänelle, niin ettei kukaan muu sitä kuullut: 'Ennustakaa minulle.' Hän tarttui konemaisesti minun käteeni. Sitten hän sanoi: 'Tässä näkee huonosti.' Minä huomasin, että öljylamput olivat ruvenneet lepattamaan ja että käteni viivat näyttivät vapisevan. 'Tulkaa ulos pihalle, herra luutnantti. Minä ennustan mieluummin kuun valossa.' Hän piti kädestäni kiinni ja minä seurasin häntä avonaisesta ovesta ulos."

"Yht'äkkiä pälkähti kummallinen ajatus päähäni. 'Kuulkaas, Marco Polo', sanoin minä, 'jos Te ette mitään muuta osaa ennustaa kuin mitä meidän herra everstillemme sanoitte, niin silloin jätämme mieluummin koko ennustuksen.' Taikuri päästi ilman muuta käteni irti ja hymyili. 'Herra luutnanttia pelottaa.' Käännyin nopeasti ympäri nähdäkseni, oliko kukaan meitä kuullut; mutta me olimme menneet ulos kasarmin portista ja olimme kaupunkiin vievällä maantiellä."

"Minä tahtoisin tietää jotain tarkempaa", sanoin minä, "se on haluni.
Sanoja voi aina selittää monella eri tavalla."

Marco Polo katsahti minuun. "Mitä herra luutnantti oikein tahtoo?…
Nähdäkö ehkä tulevan puolisonsa?" —

"Voisitteko sen minulle näyttää?" Marco Polo kohotti olkapäitään.
"Ehken — — — mahdollisesti — — —"