"Te ette saa seurata minua", sanoi Irene ankarasti ja samassa oli hän jo kadonnut etuhalliin. Ferdinand jäi seisomaan ulos. Hän ei hetkeäkään ajatellut rikkoa Irenen käskyä. Hän tunsi aivan selvästi ja äkkinäiseksi mielikarvaudekseen, että kaikki oli nyt ohi ja että tätä suudelmaa ei mitään enää voinut seurata. —
Kolme päivää myöhemmin kertoi hän seikkailunsa Anastasius Treuenhofille, jolta ei tarvinnut mitään salata, sillä vaiteliaisuus häneen nähden olisi ollut yhtä lapsellista kuin itse Isä Jumalaan nähden.
"Sepä vahinko", sanoi Anastasius hetken mietittyään, "ettei hänestä tullut Teidän rakastajattarenne. Teidän lapsenne olisi minua huvittanut. Rakkauden lapsia on meillä ihan kylliksi, välinpitämättömyyden lapsia aivan liian paljon, mutta vihan lapsista on tuntuva puute. Ja on hyvin mahdollista, että niitten kautta on pelastus tuleva."
"Te luulette siis", sanoi Ferdinand — — —
"No mutta mitä muuta Te kuvittelettekaan?" sanoi Anastasius ankarasti.
Ferdinand painoi päänsä alas ja vaikeni.
Hänellä oli muuten makuulippu Triestiin taskussaan, sieltä kävi matka sitten edelleen Alexandriaan, Kairoon, Assuaniin — — — Kolmen päivän ajan oli hän jo myöskin ymmärtänyt, että ihmiset voivat kuolla toivottomasta rakkaudesta — — — toiset ihmiset nimittäin — — — toiset.