"Minä valitan kovasti," sanoi Vilhelmiina, "että minä en kauvempaa saa nauttia seurastanne."
Irene katsoi häntä rauhallisen tutkivasti.
"Mitä katsotte, lapseni?" kysyi Vilhelmiina.
"On aivan ihmeellistä", sanoi Irene, "miten kovin Te muistutatte erästä kuvaa, neiti, joka on meillä kotona seinällä. Se esittää erästä kroatilaista tai slovaakilaista talonpoikaisnaista, joka rukoilee pyhänkuvaa eräällä lumisella maantiellä."
Vilhelmiina nyökkäsi miettiväisenä aivankuin hän selvästi muistaisi sen talvipäivän, jolloin hän oli polvistunut tuon pyhänkuvan eteen lumisella maantiellä jossain Kroatiassa. Sitten tahtoi hän välttämättä itse auttaa päällysviitan Irenen päälle, ja saattoi vieraitaan eteiseen. "Tanssikaa nyt iloisesti edelleen", sanoi hän. "Siinä tapauksessa nimittäin, että Te todellakin palaatte tanssiaisiin." Irene tuli kuolonkalpeaksi, mutta hän hymyili. "Tämän herran suhteen täytyy olla hyvin varovainen", lisäsi Vilhelmiina heittäen Ferdinandiin silmäyksen, joka nyt ensi kertaa ilmaisi ikäänkuin jonkunlaisen viittauksen edelliseen yöhön.
Ferdinand ei vastannut, vaan tunsi kuinka Irene katsoi häntä ja
Vilhelmiinaa samalla synkällä katseella.
Kamarineitsyt ilmestyi, Vilhelmiina ojensi vielä kerran vierailleen kätensä toivoen toistekin saavansa nähdä nuoren tytön luonansa ja hymyili Ferdinandille, aivankuin hän olisi voittanut jonkun ennen sovitun vedon.
Kamarineitsyen kynttilä kädessä tietä näyttäessä astuivat Ferdinand ja Irene äänettöminä portaita alas. Pian suljettiin portti heidän jälkeensä. Ajuri aukaisi vaunun oven, Irene astui sisään ja Ferdinand istuutui hänen vierelleen. Hevoset kiitivät eteenpäin hiljaisella lumella. Eräs katulyhty valaisi äkkiä Irenen kasvot ja Ferdinand näki hänen tuijottavan itseensä huulet puoleksi avoinna.
"Te se siis olittekin", sanoi hän hiljaa. Ja Ferdinandista tuntui ääni ilmaisevan hämmästystä, kauhua ja vihaa. He olivat pimeässä. Jos hänellä nyt olisi tikari, ajatteli Ferdinand, mahtaisikohan hän työntää sen minun sydämeeni — — —? Vaikka asiata kuinka katsoisi, niin olen minä jokseenkin viaton. Minä olen vain ollut leikkipallo kohtalon kädessä — — — Ja hän mietti pitäisikö hänen koettaa selittää Irenelle asiaa. Ei sen vuoksi, että hän olisi tahtonut puolustaa itseään, vaan pikemminkin sen vuoksi, että tämä viisas, jalo olento hyvin ansaitsisi päästä selville koko asian syvimmästä juonesta.
Äkkiä tunsi hän Irenen syleilevän häntä ja huulillaan tunsi hän Irenen hurjan, kiihkeän ja ihanan suudelman. Se oli suudelma, jollaista hän ei vielä milloinkaan muistanut saaneensa, niin tuoksuava ja salaperäinen; eikä siitä tahtonut tulla loppua. Vasta vaunujen pysähdyttyä erosivat huulet toisistaan. Ferdinand nousi ja auttoi Ireneä ulos vaunuista.