"Parahin kiitokseni", vastasi Vilhelmiina.
Irene lausui Vilhelmiinalle vielä muutamia ihailun sanoja, ja kysyi sitten hänen lempikappaleitaan ja näytti kuuntelevan hänen vastauksiaan mielenkiinnolla; vihdoin sukeutui ylimalkainen keskustelu siitä, kuka on suurempi näyttelijä, sekö, joka eläytyy kokonaan esittämäänsä osaan vai sekö, joka on osansa herra. Ferdinand mainitsi tunteneensa erään nuoren komikerin, joka oli itse hänelle kertonut näytelleensä erästä hyvin hullunkurista osaa isänsä hautauspäivänä vaikuttavammin kuin milloinkaan ennen.
"Teilläpä on kauniita ystäviä", huomautti tähän Vilhelmiina ja pisti appelsiininviipaleen suuhunsa.
Mitenkä se nyt oikeastaan olikaan? ajatteli Ferdinand. Lieneekö Irene neiti unohtanut, että hänen piti vasten kasvoja sanoa Vilhelmiinaa murhaajaksi — — —? Ja mahtaako Vilhelmiina enää tietää, että minä olen vielä hänen rakastajansa, minä, joka keskellä yötä tulen hänen luokseen erään vieraan, nuoren naisen kanssa — — —?
"Te olette kovin huvitettu teatterista, neiti", huomautti Vilhelmiina, "oletteko joskus ehken ajatellut itse antautua tälle alalle?"
Irene pudisti päätään. "Minulla ei ikävä kyllä, ole ollenkaan taipumusta siihen."
"Kiittäkää siitä Jumalaa", sanoi Vilhelmiina, "se on kurja ala."
Ja sillä aikaa, kun hän alkoi kertoa niistä monista ilkeyksistä, joita taiteilijattarena kaikilta suunnilta sai kärsiä, näki Ferdinand, kuinka Irene aivankuin jonkun voiman pakottamana tuijotti erääseen oveen, joka oli raollaan ja jonka takaa loisti sinertävä valo. Ja hän huomasi, kuinka Irenen tähän saakka liikkumattomat kalpeat kasvot hiljaa vavahtelivat ja kuinka hänen äänettömät huulensa alkoivat kummallisesti nytkähdellä. Ja Ferdinandista tuntui siltä kuin näkisi hän Irenen tuijottavissa silmissä rikoksellisen halun tunkeutua tuohon sinertävään huoneeseen ja painaa päänsä tyynyyn, jolla Gabrielin pää kerran oli levännyt. Sitten muisti hän, että Irenen pitempi viipyminen, vaikka se tähän saakka ehkä olikin voinut jäädä huomaamatta, saattoi aiheuttaa ikävyyksiä Irenelle ja ehken hänelle itselleenkin; ja hän nousi ylös.
Irene kääntyi hänen puoleensa aivankuin unesta heräten. Vilhelmiinan viimeiset sanat kaikuivat vielä ilmassa, mutta kukaan ei niitä kuullut.
"Meidän on kai jo lähdettävä", sanoi Irene ylös nousten.