Tyttö hymyili tyhmästi ja vei heidät salonkiin. Kattolampun valot loistivat, ja Ferdinand näki Irenen ja itsensä liitelevän kuin kaksi vierasta ihmistä venetsialaisessa peilissä, joka riippui mustan, loistavan flyygelin yläpuolella. Äkkiä iski häneen eräs ajatus. Mitä, jos Irene olikin tuotattanut tänne itsensä murhatakseen Vilhelmiinan? Mutta se ajatus haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin; mutta joka tapauksessa näytti hänestä tuo nuori tyttö hänen vieressään seisoessaan ja pitsiliinan hitaasti hänen päänsä päältä valuessa aivan muuttuneelta, aivankuin vieraalta olennolta, jonka ääntä hän ei edes tuntenut.
Eräs ovi aukeni ja Vilhelmiina ilmestyi puettuna sileään samettiseen kotipukuun, joka jätti kaulan avoimeksi. Hän ojensi Ferdinandille kätensä ja katsoi häntä ja Ireneä pikemmin iloisena kuin hämmästyneenä. Ferdinand koetti selittää heidän yöllistä vierailuaan leikillisin sanoin. Hän kertoi, kuinka Irene tanssin aikana ei ollut puhunut mistään muusta kuin ihailustaan neiti Bischofia kohtaan, ja kuinka hän, Ferdinand, jonkunlaisen laskiaistunnelman vallassa oli tarjoutunut tänä yöllisenä hetkenä saattamaan Irene neitiä ihailemansa taloon — silläkin uhalla, että molemmat tulisivat tuotapikaa toimitetuiksi portaita alas.
"Mitä te hulluttelette", vastasi Vilhelmiina, "minä olen päinvastoin hyvin ihastunut tästä vierailusta", ja hän ojensi kätensä Irenelle. "Minun täytyy vain pyytää Teidän seuraanne illallista syödessäni, tulen nimittäin juuri teatterista." He siirtyivät viereiseen huoneeseen, jossa vihertävän kristalliruunun kolme himmeätä hehkulamppua valaisi ainoastaan puoleksi katetun pöydän. Sillä aikaa kun Ferdinand riisui turkkinsa ja heitti sen sohvalle, auttoi Vilhelmiina itse päällysviitan Irenen olkapäiltä ja ripusti sen tuolin selkänojalle. Senjälkeen otti hän laseja kaapista, täytti ne valkoisella viinillä, asetti ne Ferdinandin ja Irenen eteen ja vasta sitten istuutui hän itse syömään, otti rauhallisena lautaselleen palan kylmää lihaa, leikkasi sen, sanoi "suvaitsetteko" ja alkoi syödä. Vähän väliä hymyili hän aivankuin ajatuksissaan hyväntahtoisesti Irenelle ja Ferdinandille.
Vilhelmiinan mielestä on tämä tietysti aivan luonnollista, ajatteli Ferdinand hieman pettyneenä. Ja jos minä olisin tullut vaikka Kiinan keisarinnan kanssa ja ilmoittaisin hänelle nyt mandariiniksi nimitykseni, ei sekään häntä ihmetyttäisi. Se on oikeastaan vahinko. "Sillä naiset, jotka eivät koskaan hämmästy, eivät kuulu kenellekään kokonaan — — —" Tämä oli Treuenhofin lause, joka jotenkin hämärästi kaikui hänen korvissaan.
"Oliko tanssiaisissa hauskaa?" kysyi Vilhelmiina.
Ferdinand kertoi, että sali oli täpötäynnä, enimmäkseen rumia ihmisiä ja että musiikkikaan ei ollut parasta lajia. Ja tähän tapaan haasteli hän edelleen. Vilhelmiina katsoi häntä hyväntuulisena ja kääntyi Irenen puoleen kysyen, oliko hänen kavaljeerinsa hyvä tanssija.
Irene nyökkäsi ja hymyili. Hänen vastauksensa oli melkein kuulumaton.
"Tehän näyttelitte tänään 'Feodooraa', neiti Vilhelmiina?" kysyi
Ferdinand estääkseen keskustelua katkeamasta. "Oliko hyvä huone?"
"Lappu luukulla", vastasi Vilhelmiina.
Irene sanoi: "Feodoorana en ole Teitä vielä, ikävä kyllä nähnyt, neiti
Bischof. Mutta äskettäin näin Teidät Medeana. Se oli ihanaa."