"Nyt on vielä puoliyöhön pitkä aika ja hänhän on tänä iltana näytellyt."
"Tiedättekö sen?"
"Mitäs ihmeellistä siinä on, onhan se sanomalehdessä. Hän on kai juuri nyt ehtinyt kotiinsa. Eikö se olisi maailman yksinkertaisin asia? Ensin lähetetään nimikortti ja sitten kerrotaan joku juttu tai aivan yksinkertaisesti koko totuus. Niin. Tulen juuri eräistä tanssiaisista, haluni tutustua Teihin oli voittamaton, vain kerran tahdoin suudella jumalallista kättänne — — ja niin edespäin. — Sillä aikaa odottavat vaunut alhaalla ja ennenkuin pitkä väliaika on loppunut olemme jälleen täällä. Eikä kukaan ole sitä huomannut."
"Jos Te nyt todellakin aijotte sinne mennä, neiti", sanoi Ferdinand, "niin sallinette minun tulla mukaan."
Irene katsoi häntä. Ferdinand näytti päättäväiseltä ja kiihoittuneelta.
"Ettehän toki luule, että minä todellakin — — —"
"Mutta tornista hyppäämiseen, neitiseni, siihen Teillä kyllä olisi rohkeutta? — — —"
Irene katsoi hänen silmiinsä ja äkkiä nousi hän ylös. "No sitten lähdetään heti", sanoi hän ja hänen otsallaan välähti tumma varjo.
Ferdinand kutsui viinurin, maksoi, tarjosi Irenelle käsivartensa ja vei hänet kaksi kerrosta alempana olevaan etuhalliin. Siellä auttoi hän Irenen päälle kirkkaanharmaan vaipan, jonka kauluksen Irene nosti ylös ja verhosi päänsä pitsiliinalla. Sanaakaan sanomatta astuivat he molemmat ulos. He nousivat ajuriin ja äänettömästi vierivät vaunut lumisia katuja myöten päämääräänsä kohden.
Ferdinand katsoi joskus Ireneä sivustapäin. Hän istui liikkumatonna, ja hänen peitetyistä kasvoistaan tuijottivat silmät pimeään. Kun vaunut muutaman minuutin jälkeen pysähtyivät puistokadun varrella olevan talon eteen, odotti Irene siksi kunnes Ferdinand oli soittanut ja ovi avattu. Vasta sitten nousi hän vaunuista ja molemmat astuivat he hitaasti portaita ylös. Ferdinand heräsi kuin unesta nähdessään tutun kamarineitsyen seisovan edessään ja katsovan heitä ihmeissään.
"Olkaa hyvä ja kysykää neidiltä", sanoi Ferdinand, "tahtooko hän olla niin ystävällinen ja ottaa meidät vastaan."