"Enhän ole koskaan kuvitellutkaan, — — —" sanoi Ferdinand kohteliaasti hymyillen ja huomasi, että hänen sydämensä hieman tykytti.
Irenen silmät eivät enää olleet iloiset, ne olivat suuret, mustat ja vakavat. "Tiedättekö, kuinka minä olin kaiken ajatellut", sanoi hän Ferdinandia kuulematta. "Tahdoin esitellä itseni alkavana taiteilijattarena tai yksinkertaisesti vain kiihkeänä ihailijana. Jo kauvan olen ikävöinyt — — — jo kauvan olen halunnut — — — tuohon tapaan tahdoin alkaa. Hehän ovat kaikki hyvin turhamaisia nuo naiset, eikö niin?"
"Se kuuluu ammattiin", vastasi Ferdinand.
"Ah, minä olisin imarrellut häntä niin, että hän olisi siitä kovin ihastunut ja varmaankin kutsunut minut uudelleen luokseen — — — Ja minä olisin mennytkin, hyvin usein ja meistä olisi tullut hyvät tuttavat, ihan ystävättäret; kunnes minä sitten eräänä päivänä — — — niin — kunnes minä jonakin hetkenä olisin huutanut hänelle vasten kasvoja: 'Tiedättekö Te, mitä Te olette tehnyt — — — Tiedättekö Te, mikä Te olette? Murhaaja! Niin, murhaaja Te olette, neiti Bischof'."
Ferdinand katsoi häntä ihmetyksellä ja ajatteli jälleen: Mikä houkkio se Gabriel olikaan.
Katrilli oli päättynyt, alhaalta kuului surinaa ja hälinää, mutta kaikki tuntui tulevan etäämpää kuin ennen. Kaksi paria käveli ohitse, he istuutuivat seinän vieressä olevaan läheiseen pöytään, juttelivat ja nauroivat hyvin äänekkäästi. Sitten alkoi soitto jälleen; sävelet kaikuivat huoneessa.
"Ja jos minä nyt menisin hänen luokseen?" sanoi Irene.
"Nytkö?"
"Luuletteko, että hän ottaisi minut vastaan?"
"Olisihan se vähän erikoinen vierailuaika", sanoi Ferdinand hymyillen.