"Minkävuoksiko? Sehän on hyvin yksinkertaista. Tahdoin nähdä hänet kasvoista kasvoihin, kuulla hänen ääntään, tahdoin tietää, miten hän tavallisessa elämässään puhuu ja liikkuu ja kysyä häneltä kaikenlaisia jokapäiväisiä asioita. Ettekö sitä ymmärrä?" lisäsi hän äkkiä kiivaasti, nauroi lyhyesti, otti siemauksen lasistaan ja jatkoi. "Onhan mielenkiintoista oppia tuntemaan, minkälaisia nuo naiset oikeastaan ovat, nuo salaperäiset, joita täytyy mitata toisella mittapuulla, niinkuin Te sanoitte, nuo, joiden tähden kunnon ihmiset surmaavat itsensä ja jotka jo kolmen päivän perästä jälleen esiintyvät näyttämöllä, niin ihanina ja suurina kuin ei mitään olisi tapahtunut."
Kaksi herraa meni heidän ohitsensa, he seisahtuivat, kääntyivät jälleen takaisin ja tuijottivat Ireneen.
Ferdinandia suututti ja hän päätti mennä vaatimaan noita kahta herraa kaksintaisteluun, jos heidän hävyttömyytensä vielä sekunninkaan jatkuisi. Hän näki itsensä jo nimikortteja vaihtamassa, todistajia vastaanottamassa, aamuhämärissä ajamassa Praterin halki [suuri, kuuluisa puisto Wienissä], rintaan ammuttuna maahan vajoomassa ja lopuksi Vilhelmiinan seisomassa hänen haudallaan jonkun ilveilijän kanssa. Mutta ennenkuin hänen noille herroille sallimansa sekunti oli kulunut, herkesivät he tuijottamasta ja menivät pois. Ja Ferdinand kuuli jälleen Irenen äänen: "Nyt minulla olisi rohkeutta", sanoi hän kummallisesti, melkein epätoivoisesti hymyillen.
"Rohkeutta, mihin?" kysyi Ferdinand.
"Rohkeutta mennä neiti Bischofin luo",
"Mennä neiti Bischofin luo — — nytkö —?"
"Niin, nyt juuri. Mitäs siihen sanotte?" Irene keinutti olkapäitään soiton tahdin mukaan.
"Vai menemmekö valssia tanssimaan?"
"Se on ainakin lähempänä", arveli Ferdinand.
"Eikö se ole kummallista", sanoi Irene silmät iloisina. "Onko mikään muuttunut siitä lähtien, kun tulimme tähän aitioon istumaan ja samppanjaa juomaan? Ei mikään. Ei kerrassaan mikään. Ja äkkiä tuntuu kuitenkin siltä kuin ei kuolema olisikaan ollenkaan niin kauheaa kuin miksi sitä tavallisesti kuvitellaan. Katsokaahan; minä voisin nyt ilman mitään muuta hypätä tuon kaiteen yli — tahi jostakin tornista alas. Se ei tunnu minusta miltään. Leikillä sen tekisin. Ja miten hyviksi ystäviksi me olemme tulleet! Mutta siitä saatte kiittää Gabrielia."