Irene oli laskenut pienen vanhanaikaisen norsunluisen viuhkansa pöydälle, mutta otti sen siitä nyt jälleen vilvoitellen sillä poskiaan ja otsaansa. Sitten joi hän lasinsa yhdellä siemauksella pohjaan ja sanoi: "Hänen uskottomuutensa Gabrielia kohtaan — no niin, sen voi ehkä ymmärtää. Mutta miksikä hän ei ollut suora Gabrielille? Miksikä hän ei sanonut hänelle suoraan; kaikki on lopussa. Rakastan toista, erotkaamme. Se olisi kyllä kovasti koskenut Gabrieliin, mutta kuolemaan se ei olisi häntä vienyt."
"Kukapa sen tietää", sanoi Ferdinand hitaasti.
"Aivan varmasti ei", vastasi Irene ankarasti. "Inho se hänet kuolemaan vei. Inho. Kun hänen täytyi ajatella: samat sanat, joita minä tänään kuulin, samat hellyyden osoitukset, joita minä tänään sain — — —" Irenen ruumis vavahteli, katse liiteli kaiteen yli saliin ja hän vaikeni.
Ferdinand katsoi häntä, eikä ymmärtänyt kuinka kukaan ihminen maanpäällä saattoi tappaa itsensä Vilhelmiinan tähden, jos tällainen tyttö häntä rakasti. Hän epäili myös tällä hetkellä enemmän kuin koskaan ennen Gabrielin taiteellisia lahjoja. Tosin muisti hän hyvin huonosti sen Gabrielin kappaleen, jossa Vilhelmiina edellisenä talvena oli näytellyt pääosaa ja kappaleen epäonnistumisen johdosta, aivankuin korvaukseksi ruvennut Gabrielin rakastajattareksi. Irene sanoi nyt hyvin hiljaa katse pois käännettynä: "Te ette siis seurustellut Gabrielin kanssa viime vuosina?"
"Hyvin vähän", vastasi Ferdinand. "Vasta viime syksynä satuimme taas muutamia kertoja yhteen. Tapasin hänet kerran sattumalta Ringillä. [Kaupungin keskustaa kiertävä valtakatu Wienissä. Suomentajan muist.] Hän oli juuri neiti Bischofin seurassa, ja kaikki kolme söimme sitten yhdessä illallista kansanpuistossa. Se oli hyvin hauska ilta. Silloin saattoi vielä istua ulkona, vaikka olikin jo lokakuun loppu. Sen illan jälkeen olimme vielä pari kertaa yhdessä — kerran — tai pari itsensä neiti Bischofin luona. Niin, näyttipä melkein siltä kuin olisi taas pitkästä aikaa löydetty toisemme. Mutta siitä ei tullut mitään". Ferdinand katsoi Irenen ohi ja hymyili.
"Minä tahdon Teille kertoa nyt jotakin", sanoi Irene "Minulla oli aikomus mennä tapaamaan neiti Bischofia."
"Kuinka?" huusi Ferdinand ja katsoi Irenen otsaa, joka oli hyvin valkoinen ja korkeampi kuin tytöillä tavallisesti.
Katrilli oli päättynyt ja soitto taukosi. Alhaalta kuului äänten hälinää. Muutamia turhanpäiväisiä sanoja kaikui selvemmin ylös, aivankuin niillä olisi ollut suurempi voima ponnahtaa irti toisista sanoista.
"Minä olin sen jo aivan varmasti päättänyt", sanoi Irene leikitellessään norsunluisella viuhkallansa. "Mutta — ajatelkaas kuinka lapsellista: viime hetkessä rohkeuteni aina petti."
"Minkävuoksi Te tahdoitte häntä tavata?" kysyi Ferdinand.