Mutta syiden aiheuttaman vaihtelun koskemattomaksi jää toisaalta materia eli aine, toisaalta luonnonvoimat, sillä molemmat ovat kaikkien näiden muutosten edellytyksenä. Mutta itseämme elävöittävä perusvoima täytyy meidän lähinnä ajatella ainakin luonnonvoimaksi, kunnes mahdollisesti syvempi tutkimus on sallinut meidän tietää, mitä se itsessään on. Ja luonnonvoimana jää siis elinvoima kokonaan muotojen ja tilojen vaihtelun koskemattomaksi, jotka syiden ja seurausten ketju vie ohi ja jotka yksin ovat syntymän ja häviämän alaisia, kuten kokemus näyttää. Tässä määrässä siis meidän varsinaisen olentomme katoamattomuutta käy varmasti todistaminen. Tämä tosin ei tyydytä niitä vaatimuksia, mitä olemme tottuneet asettamaan todistuksille kuolemanjälkeisestä olemassaolostamme, eikä tarjoamaan sitä lohdutusta, mitä sellaisilta odotetaan. Kuitenkin on tämäkin jotakin, ja joka pelkää kuolemaa ehdottomana häviönään, hänen ei tule ylenkatsoa sitä täydellistä varmuutta, että hänen elämänsä sisäisin perusvoima jää sen koskemattomaksi.

Niin, saattaisipa senkin paradoksin eli yllätysväitteen esittää, että mainittu toinenkin olevainen, joka samoin kuin luonnonvoimat jää syysarjan langassa jatkuvan tilojen vaihtelun koskemattomaksi, siis aine, ehdottoman säilyväisyytensä kautta takaa meille häviämättömyyden, minkä avulla se, joka ei pystyisi mitään muutakaan käsittämään, jo saattaisi jonkunmoisella katoamattomuudella lohduttautua. "Kuinka?" sanotaan, "pelkän tomun, raa'an aineen säilymistä olisi pidettävä olentomme jatkumisena?" — Mitä? tunnetteko siis tämän tomun? Tiedättekö, mitä se on ja mihin se kykenee? Oppikaa tuntemaan se, ennenkuin sitä halveksitte. Tämä aine, joka nyt on tässä tomuna ja tuhkana, on kohta, veteen liuenneena, kiteytyvä kristalliksi, loistava metallina, on sitten syöksevä sähkökipinöitä, on galvaanisen jännityksensä kautta ilmituova voimaa, joka hajoittaa kiinteimmätkin aineyhdistykset ja luo maalajeista metalleja; niin, se muovautuu itsestään kasviksi ja eläimeksi ja kehittää salaperäisestä kohdustaan sen elämän, jonka katoamisesta te lyhytnäköisyydessänne niin arkoina huolehditte.

Eikö siis merkitse yhtään mitään jatkaa olemassaoloaan sellaisena materiana? Niin, minä väitän vakavissani, että jo tämä aineen säilyväisyyskin todistaa varsinaisen olentomme häviämättömyyden puolesta, joskin vain kuvan ja vertauksen kautta tai pikemminkin kuin varjoleikkauksen tavoin. Tämän ymmärtääksemme tarvitsee meidän vain muistaa aikaisemmin esitettyä aineen olemuksen selvittelyä, josta kävi ilmi että pelkkä muodoton materia, — jota ei koskaan ole sinänsä havaittu, mutta joka edellytetään ilmiömaailman alati kestäväksi perustaksi — on tosiolevaisen, siis tahdon, välitön heijastus, on sen näkyväisyys ylipäätään. Senvuoksi siitä kokemuksen edellytysten vallitessa pitää paikkansa se mikä tahtoon itseensä eroittamattomasti kuuluu, ja se siis kuvastaa tämän todellista iäisyyttä ajallisen katoamattomuuden kuvan muodossa. Koska, kuten jo on sanottu, luonto ei valehtele, ei mikään sen puhtaasti ulkokohtaisesta tarkastelusta johtunut ja johdonmukaisen ajattelun kautta kehitetty käsitys saata olla tykkänään väärä, vaan pahimmassa tapauksessa vain hyvin yksipuolinen ja epätäydellinen. Mutta sellainen on kiistämättä myös yksipuolinen materialismi, esim. Epikuroksen, yhtähyvin kuin sen vastakohta, ehdoton idealismi, esimerkiksi Berkeleyn, ja ylipäätään jokainen oikeasta näkemyksestä virinnyt ja vilpittömästi perille viety filosofinen peruskäsitys. Ne vain ovat kaikki kovin yksipuolisia käsityksiä ja senvuoksi vastakkaisuuksistaan huolimatta yhtaikaisesti tosia, nimittäin kukin määrätyltä kannalta katsoen, mutta niin pian kuin kohotaan tämän yläpuolelle, näyttävät ne meistä vain suhteellisesti ja ehdollisesti tosilta.

Korkein kanta, josta saa näköalan yli niiden kaikkien, sekä yli niiden vain suhteellisen totuuden että niiden samanaikaisen erheellisyyden, saattaa olla vain täydellisen totuuden kanta, mikäli sellainen on saavutettavissa. Senmukaisesti näemme, kuten juuri osoitettiin, oikeastaan varsin karkeassa ja senvuoksi varsin vanhassa materialistisessa peruskäsityksessä tosiolemuksemme häviämättömyyden kuvastuvan ainoastaan ikäänkuin varjomaisesti, nimittäin aineen katoamattomuutena, samoinkuin absolutisen fysiikan jo korkeammalla kannalla olevassa naturalismissa luonnonvoimien kaikkiallisuutena ja iäisyytenä, joihin elinvoima kuitenkin on luettava. Siis lausuvat nämäkin karkeat peruskäsitykset, että elävä olento ei kuolemassa joudu ehdottoman häviön alaiseksi, vaan jatkuu luonnon kokonaisuudessa ja sen mukana. —

Tutkistelemuksilla, jotka ovat meidät tähän saakka johtaneet ja joihin muut pohtimiset liittyivät, oli lähtökohtana se silmäänpistävä kuolemanpelko, joka täyttää kaikki elävät olennot. Mutta nyt me tahdomme vaihtaa näkökantaa ja kerran katsoa sitä, mitenkä luonto, yksityisolioiden vastakohtana, suhtautuu kuolemaan kokonaisuutena; tällöin me kuitenkin yhä vielä pysyttelemme kokemuksen pohjalla.

Me tosin emme tunne mitään korkeampaa arpapeliä kuin se mitä käydään kuolemasta ja elämästä: jokaista niitä koskevaa ratkaisua me äärimäisellä jännityksellä, osanotolla ja pelolla odotamme — meidän silmissämme on siinä kysymys kaikesta. — Luonto sensijaan, joka kuitenkaan ei koskaan valehtele, vaan puhuu vilpittömästi ja avoimesti, lausuu tästä ajatusaiheesta aivan toisin, nimittäin siten kuin Krishna "Bhagavad Gita" runossa. Se lausuu: yksilön kuolema tai elämä on kokonaan merkityksetön. Tämän näet se ilmaisee siten, että se antaa jokaisen eläimen ja myös ihmisen elämän vähäpätöisimmillekin sattumille alttiiksi, ryhtymättä sitä pelastamaan.

Katsokaa hyönteistä tiellämme: pieni, tiedottomasti tehty askeleen käännähdys riittää ratkaisemaan sen elämän ja kuoleman. Katsokaa metsäkotiloa, miten se on vailla kaikkia keinoja paetakseen, puolustautuakseen, pettääkseen vihollisensa, piiloutuakseen; se on jokaisen valmis saalis. Nähkää kalan huoletta leikkivän vielä avoimessa pyydyksessä; sammakon hitautensa takia viivyttelevän pakoa, joka vielä saattaisi sen pelastaa; lintua, joka ei havaitse yllään liitelevää haukkaa; lammasta, jota susi pensaikosta vaanii ja väijyy. Kaikki nämä, varovaisuutta tuntematta, kulkevat huoletta keskellä vaaroja, jotka joka hetki uhkaavat niiden olemassaoloa. Kun siis luonto täten empimättä antaa alttiiksi sanomattoman taidokkaasti rakennetut eliönsä, ei vain voimakkaamman rosvoushalulle, vaan sokeimmallekin sattumalle ja joka narrin oikulle ja lapsen vallattomuudelle, ilmaisee se, että näiden yksilöiden perikato on sille yhdentekevä, ei sitä vahingoita, ei merkitse mitään ja että vaikutus näissä tapauksissa on yhtä vähäpätöinen kuin syy.

Tämän se ilmaisee hyvin selvästi, eikä se koskaan valehtele, mutta se jättää lausuntonsa selityksiä vaille; se puhuu mieluummin orakelien lakooniseen tyyliin. Kun siis ikiemo niin huoletta lähettää suojattomat lapsensa tuhansia vaaroja vastaan, saattaa se tapahtua vain siksi, että se tietää, että jos ne sortuvat, niin ne sen helmaan sortuvat, jossa ne ovat turvassa, ja siis niiden sortuminen on vain pilaa. Eikä se myöskään kohtele ihmisiä toisin kuin eläimiä. Edellisistäkin se siis lausuu, että yksilön elämä ja kuolema ovat sille yhdentekeviä. Senmukaisesti pitäisi niiden määrätyssä merkityksessä olla sitä meillekin; sillä me itsehän muodostamme luonnon. Varmastikin me, jos vain katseemme tunkeutuisi kyllin syvälle, olisimme samaa mieltä kuin luonto ja pitäisimme kuolemaa tai elämää yhdentekevänä samoin kuin se. Mutta näin ollen täytyy meidän harkinnan avulla tulkita luonnon mainittu huolettomuus ja välinpitämättömyys yksilöiden elämää kohtaan siten, että sellaisten ilmiöiden hävitys ei vähimmässäkään määrässä koske niiden varsinaista ja todellista olemusta.

Jos vielä edelleen harkitsemme, ettei vain elämä ja kuolema ole riippuvainen vähäpätöisimmistä sattumista, vaan että elimellisten olentojen olemassaolo ylipäätäänkin on haihtuvaista laatua, että eläin ja kasvi tänään syntyy ja huomenna kuihtuu, että syntymä ja kuolema nopeassa tahdissa seuraavat toisiaan, kun sensijaan niin paljon alhaisemmalla kannalla olevalle elimettömälle maailmalle on taattu niin paljon pitempi olemassaolo — äärettömän pitkä kuitenkin vain ehdottomasti muodottomalle aineelle, — jolle me sellaisen tunnustamme suorastaan a priori, järkisyillä; — silloin täytyy, ymmärtääkseni, tällaisen asiaintilan kokemuksellisesta, mutta ulkokohtaisesta ja ennakkoluulottomasta tarkastelusta itsestään viritä sen ajatuksen, että se on vain pintapuolinen ilmiö, — että sellainen alituinen syntyminen ja häviäminen ei suinkaan ulotu olioiden perijuureen, vaan saattaa olla ainoastaan suhteellinen, jopa näennäinen, että se ei kosketa todellisuuden sisäistä olemusta, joka muutenkin läpeensä salaperäisenä karttaa katsettamme, ja että tämä olemus siitä häiriintymättä jatkaa olemassaoloaan, joskaan emme saata havaita, yhtä vähän kuin ymmärtääkään, miten tämä tapahtuu, jonka vuoksi meidän täytyy ajatella se jonkunlaisena silmänkääntäjäleikkinä.

Sillä että juuri epätäydellisin, alhaisin, elimetön maailma häiritsemättä jatkaa olemassaoloaan, kun sensijaan täydellisimmät olennot, eliöt, jotka ovat äärettömän monimutkaisesti ja käsittämättömän taidokkaasti rakennetut, yhäti syntyisivät läpeensä uudestaan ja taas hetken kuluttua raukeisivat täydelliseen tyhjyyteen antaakseen taasen tilaa uusille, tyhjyydestä olemassaoloon astuville vertaisilleen — tämä on jotakin niin silmäänpistävän järjetöntä, ettei se konsaan saata olla olioden todellinen järjestys, vaan pelkästään verho, joka tätä kattaa, eli oikeammin meidän älymme rakenteesta johtuva ilmiö. Niin, koko tämä yksityisolioiden oleminen ja olemattomuus, joiden kannalta kuolema ja elämä ovat vastakohtia, saattaa olla vain suhteellinen. Luonnon puhetapa, joka sen esittää meille ehdottomana, ei siis saata olla todellinen ja lopullinen olioiden ja maailmanjärjestyksen laadun ilmaus, vaan todellakin ainoastaan patois du pays, maalaismurre, s.o. vain suhteellisesti tosi, vertauskuva, joka on ymmärrettävä cum grano salis eli sovitellen, tai tarkkaan sanoen: älymme rakenteesta riippuva käsitys. — Minä sanon: välitön, intuitiivinen vakaumus, jommoista olen tässä koettanut sanoin tulkita, on pakostakin tunkeva jokaiseen, s.o. tosin vain jokaiseen niistä, joiden henki ei ole vallan jokapäiväistä lajia, jommoinen pystyy käsittämään vain yksityisilmiöitä ihan sellaisinaan ja jonka tieto senvuoksi jyrkästi rajoittuu yksilöihin, eläinymmärryksen tapaan. Se taasen, joka pelkästään jo hieman tehostuneella kyvyllä edes alkaa havaita yksityisolioissa niiden yleiset aatteet, se joutuu jossakin määrin omaksumaan mainitun vakaumuksen, vieläpä välittömänä ja senvuoksi varmana.