Itse teossa vain vähäiset rajoitetut henget vakavasti pelkäävät kuolemaa häviönänsä; tämä pelko on kokonaan vieras ratkaisevasti lahjakkaille hengille. Platon perusti syystä koko filosofian ideaopin tuntemiseen, — yleisen havaitsemiseen yksityisessä. Mutta ylen elävä on tässä kuvatun, välittömästä luonnon tarkastelusta virinneen vakaumuksen täytynyt olla veda-kirjojen upanishad-runojen ylevissä, tuskin ihmisiksi kuviteltavissa luojissa, koska se ilmenee meille lukemattomista heidän lausunnoistaan niin erikoisen mieleenpainuvasti, että meidän täytyy uskoa tämän heidän henkensä välittömän valaistuksen johtuneen siitä, että nämä viisaat, ollen ajankohdan puolesta lähempänä sukumme alkuperää, käsittivät todellisuuden olemuksen selvemmin ja syvemmin kuin mihin nykyinen jo heikontunut sukukunta pystyy. Tosin kyllä on heidän käsitystään — aivan toisessa määrässä kuin on laita meidän Pohjolassamme — tukenut Intian eloisa luonto. — Kuitenkin vie myös sellainen johdonmukainen mietintä, jota Kantin suuri henki harjoitti, toista tietä samaan tulokseen, opettaessaan, että ymmärryksemme, jonka puitteissa nopeasti vaihtuva ilmiömaailma näyttäiksen, ei tajua todellisuuden oikeata perusolemusta, vaan ainoastaan tämän ilmenemyksen, ja — kuten minä tähän lisään — se johtuu siitä, että ymmärrys alkuisin vain on tarkoitettu tarjoamaan tahdollemme vaikuttimet, — palvelemaan tätä sen tavoitellessa vähäisiä tarkoitusperiään.

Kuitenkin jatkakaamme ulkokohtaista ja ennakkoluulotonta luonnontarkasteluamme edelleenkin. — Kun minä tapan jonkun eläimen, koiran, linnun, sammakon, vaikkapa hyönteisen, niin onhan toki oikeastaan mahdoton ajatella, että tämä olento, tai oikeastaan se perusvoima, jonka vaikutuksesta tuo niin ihmeteltävä ilmiö vielä hetkeä aikaisemmin esiintyi täydessä tarmossaan ja elämänhalussaan, olisi minun häijyn tai kevytmielisen tekoni kautta rauennut tyhjyyteen. — Ja taas toisaalta eivät konsaan ne miljoonat kaikenlaatuiset eläimet, joita joka hetki äärettömän monimuotoisina, täynnä voimaa ja intoa astuu olemassaoloon, ole ennen syntymishetkeään saattaneet olla pelkkää tyhjyyttä ja nyt alottaa olemassaoloansa ehdottomasta alusta. — Kun minä siis tällä tavoin näen, mitenkä jokin poistuu näköpiiristäni, minun koskaan kokemattani, mihin se joutuu, ja mitenkä toinen astuu sijaan, minun koskaan kokemattani, mistä se tulee; kun vielä molemmilla on sama hahmo, sama olemus, sama luonne, ja puuttuu pelkästään vain sama aine, jota ne kuitenkin elämänsäkin aikana jatkuvasti poistavat ja uusivat; — niin on todellakin se olettamus, että se mikä häviää ja se mikä sen sijalle astuu, on yhtä ja samaa olentoa, joka on ainoastaan pienen muutoksen, olemismuotonsa uudistuksen alaisena, ja että siis kuolema merkitsee suvulle samaa kuin uni yksilölle, — tämä olettamus on, sanon, niin käden ulottuvilla, että on mahdoton olla siihen joutumatta, ellei äly, joka jo varhaisessa nuoruudessa on erheellisten peruskäsitysten tyrkyttelyn takia mennyt kieroon, taikauskoisella pelolla jo kaukaa kiiruhda sen tieltä pois.

Vastakkainen olettamus sensijaan, että eläimen synty merkitsisi sen tulemista tyhjästä ja senmukaisesti kuolema raukeamista ehdottomaan tyhjyyteen, ja tämä vielä sillä lisäyksellä, että ihmisellä, joka niinikään on tyhjästä tullut, kuitenkin olisi loppumattomasti jatkuva olemassaolo, vieläpä tietoisuuskin, kun sensijaan koira, apina, elefantti kuolemassa häviäisivät tyhjään, — tällaista olettamusta vastaan täytyy toki terveen järjen nousta kapinaan ja selittää se mielettömäksi. — Jos, kuten alati toistetaan, jonkun järjestelmän tulosten vertaaminen terveen ihmisjärjen vaatimuksiin on oleva sen totuuden koetinkivi, niin toivon minä, että ne, jotka kannattavat tätä Descartesilta Kantin-edellisiin eklektikkoihin saakka periytynyttä ja vieläkin Europan sivistyneitten suurta osaa vallitsevaa peruskäsitystä, kerran käyttäisivät mainittua koetinkiveä tässä kohden.

Läpikotaisin ja kaikkialla on luonnon todellisena vertauskuvana ympyrä, koska se on toistumisen kaava: toistuminen onkin luonnon yleisin muoto, joka ilmenee kaikessa, tähtien kulusta aina elimellisten olentojen syntymään ja kuolemaan saakka, ja vain senkautta käy ajan ja sen sisällön pysähtymättömässä virrassa jokin pysyväinen, s.o. luonto, mahdolliseksi.

Kun syksyllä tarkastaa hyönteisten pikkumaailmaa ja silloin näkee, mitenkä toinen valmistaa itselleen vuoteen, nukkuakseen pitkää, jähmettävää talviuntaan, toinen kehrää verhon ympärilleen, talvehtiakseen kotelona ja kerran keväällä herätäkseen nuortuneena ja täydellisempänä, ja mitenkä vihdoin useimmat, jotka aikovat kuoleman helmassa levähtää, vain huolella sovittavat munalleen tarkoituksenmukaisen säilytyspaikan, astuakseen kerran tästä uudistuneena esiin, — niin tämä on luonnon suuri kuolemattomuusoppi, jonka pitäisi meille selittää, ettei unen ja kuoleman välillä ole mitään jyrkkää eroa ja että toinen yhtä vähän kuin toinenkaan on uhkavaarana olemassaololle. Se huolellisuus, millä hyönteinen valmistaa kammion, kuoppasen tai pesän, asettaa sinne munansa ynnä ruokaa tästä tulevana keväänä kehittyvälle toukalle ja sitten rauhallisesti kuolee, — on aivan samanlainen kuin se huolellisuus, millä ihminen illalla asettaa valmiiksi vaatteensa ja murkinansa tulevaa aamua varten, eikä sellaista voisi itse asiassa ollenkaan esiintyä, ellei syksyllä kuoleva hyönteinen varsinaiselta perusolennoltaan olisi sama kuin keväällä munasta ryömivä — aivan niinkuin nukkumaan paneutuva ja vuoteesta nouseva ihminen on sama.

Jos me näiden tutkistelemusten jälkeen nyt palaamme itseemme ja omaan sukuumme, — jos luomme katseen eteenpäin, kauas etäiseen tulevaisuuteen, koetamme kuvailla mieleemme tulevaiset sukupolvet, miljoonine yksilöineen, outoine tapoineen ja pukuineen, mutta sitten päästämme väliin kysymyksen: Mistä tulevat nämä kaikki? Missä ovat he nyt? — Missä on se maailmojakantavan tyhjyyden runsas kohtu, joka heidät vielä kätkee, nuo tulevaiset sukupolvet? — eikö olisi tähän hymyilevä ja tosi vastaus: Missä ne olisivat muuallakaan kuin siellä missä todellinen aine on ollut ja on oleva, nykyisyydessä ja sen sisällössä, siis sinussa, hupsussa kyselijässä, joka tässä oman olemuksesi väärinymmärtämisessä olet puun lehden kaltainen, mikä syksyllä kuihtuessaan ja putoamaisillaan ollessaan vaikeroi perikatoaan eikä tahdo lohduttautua ajattelemalla tuoretta vihantaa, joka keväällä on verhoava puun, vaan valittaen lausuu: "Sehän en ole minä! Nehän ovat aivan toisia lehtiä!" — Oi vähämielinen lehti! Minne luulet sinä joutuvasi? Ja mistä tulevat kaikki muut? Missä on tyhjyys, jonka kuilua pelkäät? — Opi toki tuntemaan oma varsinainen olemuksesi, juuri se, joka on täynnä elämän janoa, opi näkemään se puun sisäisessä, salaisessa, pakoittavassa voimassa, joka on alati sama kaikissa lehtien sukupolvissa. Ja nyt, kuten kreikkalainen runoilija sanoo:

"millainen suku lehtien on, sellainen on miesten".

Nukahtaako kärpänen, joka nyt surisee ympärilläni, illalla uneen ja surisee huomenna taas; vai kuoleeko se illalla ja keväällä surisee sen munasta syntynyt toinen kärpänen — se on itsessään sama asia: senvuoksi ei tieto, joka esittää ne kahtena kokonaan eri oliona, olekaan mikään ehdoton, vaan ainoastaan suhteellinen, ilmiön, eikä tosiolevaisen tuntemusta. Kärpänen lentelee taas aamulla; se lentelee keväälläkin taas. Mitä eroa sille on talvella ja yöllä? — Burdachin Fysiologiassa (nid. 1, § 275) luemme: "Aina kello 10 saakka aamulla ei valmisteessa näy mitään Cercaria ephemora'a (eräs alkueläin), ja kello 12 aikaan koko vesi vilisee niitä. Illalla ne kuolevat, ja seuraavana aamuna syntyy taas uusia. Tämän havainnon teki Nitzsch kuutena päivänä peräkkäin."

Niin viipyy kaikki vain silmänräpäyksen ja kiitää kuolemaa kohti. Kasvi ja hyönteinen kuolevat kesän lopulla, eläin, ihminen, muutaman vuoden kuluttua: kuolema niittää väsymättömästi. Mutta siitä huolimatta, niin, aivan kuin ei asia niin olisikaan, on kaikki aina olemassa paikallaan, aivan kuin kaikki olisikin katoamatonta. Aina vihannoi ja kukkii kasvi, surisee hyönteinen, pysyy eläin ja ihminen lakastumattoman nuorena, ja jo tuhannen kertaa nautitut kirsikat ovat meille joka kesä uudelleen tarjona. Kansatkin säilyvät, kuin kuolemattomat yksilöt, joskin ne toisinaan muuttavat nimeä, jopa niiden toimi, puuha ja kärsimys on aina sama. Historia tosin on alati kertovinaan meille jotakin uutta, sillä se on kaleidoskopin tapainen, mikä joka käänteellä näyttää uuden ryhmityksen, vaikka me oikeastaan näemme aina saman silmäimme edessä. Mikä siis vastustamattomammin tunkee mieleen kuin ajatus, että syntyminen ja häviäminen ei kohdistu olioiden varsinaiseen olemukseen, vaan tämä jää sen koskemattomaksi, on siis katoamaton?

Senvuoksi kaikki mikä tahtoo olla olemassa, todellisuudessa on jatkuvasti ja loppumattomasti olemassa. Senmukaisesti ovat joka ajankohtana, sääskestä elefanttiin saakka, kaikki eläinsuvut täysilukuisina maan päällä. Ne ovat jo uudistuneet monia tuhansia kertoja ja tässä samana pysyneet. Ne eivät tiedä muista kaltaisistaan, jotka ovat eläneet ennen niitä tai niiden jälkeen elävät: suku elää alituisesti, ja tuntien, että se on katoamaton ja he samaa kuin se, ovat yksilöt turvallisella mielin. Elämäntahto ilmenee itselleen loppumattomana nykyisyytenä, koska tämä on suvun elämän muoto; siksi suku ei vanhene, vaan pysyy alati nuorena. Kuolema on sille, mitä uni yksilölle, tai silmälle räpäys, ja silmien rävähtelemättömyydestä intialaiset tuntevatkin jumalansa, kun nämä ilmenevät ihmishahmossa. Kuten maailma yön tullessa häviää, mutta ei silloin kuitenkaan hetkeäkään lakkaa olemasta, yhtä näennäinen on ihmisen ja eläimen häviö kuolemassa ja yhtä järkähtämättömänä jatkuu siinä niiden tosiolemus. Ajateltakoon nyt tämä kuoleman ja syntymän vaihtelu tapahtuvaksi äärettömän nopeana aaltoiluna, silloin on edessämme tahdon pysyvä objektivatio eli esineistymys, olioiden säilyvät aatteet kiinteinä kuin sateenkaari putouksen yllä. Tämä on ajallinen kuolemattomuus. Sen vaikutuksesta ei — vuosituhansien kuolemasta ja kuihtumuksesta huolimatta — vielä mitään ole mennyt hukkaan, ei ainoakaan aineen atomi, vielä vähemmän mitään siitä sisäisestä olemuksesta, joka ilmenee itselleen luontona. Senvuoksi voimme joka hetki turvallisesti huudahtaa: "Huolimatta ajasta, kuolemasta ja kuihtumuksesta olemme kuitenkin kaikki yhdessä!"