Siihen olentoon nähden kenties olisi tehtävä poikkeus, joka kerran olisi tästä leikistä lausunut täydestä sydämestä: "Minä en tahdo enää". Mutta tässä ei vielä ole oikea paikka puhua siitä.

Mutta sensijaan on huomio kiinnitettävä siihen, että synnytyksen tuskat ja kuoleman katkeruus ovat ne molemmat pysyvät edellytykset, joiden kautta elämäntahto säilyy esineistymyksessään, joiden kautta siis tosi olemuksemme, ajan virran ja sukupolvien vaihtumisen koskemattomana, jatkaa olemassaoloaan alituisessa nykyisyydessä ja nauttii elämäntahdon myöntämyksen hedelmää. Vertauskohdan tarjoaa tässä se, että me vain sillä edellytyksellä, että yöllä nukumme, voimme olla valveilla päivän. Sisältääpä jälkimäinen ilmiö selityksenkin puheenalaisen vaikean kohdan ymmärtämiseen.[5]

Sillä nykyisyyden alusta eli täyte, pleroma eli aines, on oikeastaan alituisesti sama. Aika tekee meidät kykenemättömiksi välittömästi käsittämään tätä yhdensamaisuutta, ja aika on vain älymme muoto ja rajoitus. Se että tämän johdosta esim. tulevaisuutta ei vielä ole, on harha, joka meille paljastuu, kun se on tullut. Että oleellinen ymmärryksemme muoto tuo mukanaan sellaisen harhan, saa selityksensä ja oikeutuksensa siitä että luonto ei suinkaan ole antanut meille ymmärrystä olioiden olemusta, vaan ainoastaan vaikuttimien käsittämistä varten, se on siis tarkoitettu palvelemaan yksilöllistä ja ajallista tahdonilmiötä.[6]

Tehdessämme yhteenvedon tässä esittämistämme tarkasteluista, ymmärrämme myös mitä vanhat elealaiset tarkoittivat paradoksaalisella opillaan, ettei ole mitään syntymistä ja häviämistä, vaan että kaikki on liikkumatta paikallaan ("Parmenides ja Melissus kielsivät syntymistä ja häviämistä olevan, koska he uskoivat, ettei liikettä ole". Stob. Ed., 1, 21). Samoin saa tässä valaistusta myös kaunis kohta Empedokleessa (kirjassa Adversus Coloten, c. 12): "Nuo vähämieliset! Sillä syviä ajatuksia ei ole niillä, jotka toivovat, että mitä ei ennen ollut, voisi olla olemassa, tai että mitään kuolee ja häviää. Ei toki viisas mies saata julistaa sellaista, että vain niin kauan kuin ihmiset elävät (sillä tätä nimittävät he elämäksi), ovat he olemassa, vain niin kauan sattuu heille ihania tai peljättäviä kohtaloita, mutta että he ennen syntymää ovat tyhjyyttä ja kuoleman jälkeen niinikään tyhjyyttä."

Samoin ansaitsee tässä mainitsemista eräs merkillinen ja paikallaan kovin hämmästyttävä kohta Diderot'n kirjassa Jacques le fataliste: "suunnattoman suuri linna, jonka otsalla luettiin: Minä en kuulu kenellekään ja minä kuulun koko maailmalle; te olitte siellä ennenkuin sinne astuitte, te olette siellä vielä kun sieltä poistutte."

Tosin ihminen siinä merkityksessä, missä hän syntymässään tulee tyhjyydestä, raukeaa tyhjyyteen kuolemassa. Mutta olisi kovin mielenkiintoista oppia tuntemaan, mitä tämä tyhjyys oikeastaan on, koska varsin kohtalainen teräväjärkisyys riittää osoittamaan, ettei tämä empirinen tyhjyys suinkaan ole ehdoton, s.o. se ei ole tyhjyyttä kaikissa merkityksissä. Tähän älyämykseen johtaa jo se kokemushavainto, että vanhempien ominaisuudet tavataan jälkeläisessä, ne siis ovat säilyneet yli kuoleman. Tästä minä kuitenkin tulen puhumaan erityisessä luvussa.

Ei ole mitään suurempaa vastakohtaa kuin on ajan hellittämättömän paon, joka tempaa kaiken sisältönsä mukanaan, ja tosiolevaisuuden jähmeän liikkumattomuuden välillä, joka kaikkina aikoina pysyy samana. Ja jos katse tältä näkökannalta lähtien oikein ulkokohtaisesti kiinnitetään elämän välittömiin tapahtumiin, selviää katsojalle kirkkaasti pysyväinen nykyisyys ajan rattaan keskipisteenä. — Verrattomasti kauemmin elävälle silmälle, joka yhdellä katseella käsittäisi ihmissuvun elämän kokonaisuudessaan, ilmenisi syntymän ja kuoleman alituinen vaihtelu jatkuvana aaltoiluna. Senvuoksi ei hänen mieleensä juolahtaisikaan nähdä siinä yhä uutta syntymistä tyhjästä tyhjyyteen; vaan kuten nopeasti pyritty kipuna meistä näyttää pysyvältä kehältä, nopeasti väreilevä jousi säilyvältä kolmiolta, heilahteleva viulunkieli sukkulalta, niin näyttäisi hänestä suku olevaiselta ja pysyvältä, kuolema ja syntymä aaltoilulta.

Tosiolemuksemme häviämättömyydestä kuolemassa on meillä siihen saakka erheellisiä käsityksiä, kunnes me päätämme tutkia sitä eläimissä, emmekä itsellemme yksin omista erästä sen erikoista lajia, kuolemattomuuden pöyhkeällä nimellä. Juuri tämä korskea vaatimus ja se ahdashenkinen käsitys, josta se johtuu, vaikuttaa että useimmat ihmiset niin itsepintaisesti kieltäytyvät tunnustamasta sitä päivänselvää totuutta, että me oleellisesti ja pääasiassa olemme samaa kuin eläimet; niin, vieläpä että he kauhistuen väistävät jokaista viittaustakin tähän meidän sukulaisuuteemme niiden kanssa. Mutta tämä totuuden kieltämys sulkee heiltä enemmän kuin mikään muu tien olemuksemme häviämättömyyden todelliseen tuntemukseen. Sillä ken etsii jotakin väärältä tieltä, hän on juuri senvuoksi oikean jättänyt eikä edellisen päässä koskaan saavuta mitään muuta kuin myöhäisen pettymyksen.

Reippaasti siis tavoittamaan totuutta — ei ennakkokuvitteluja noudattaen, vaan luonnon ohjausta! Ensinnä opittakoon, katsomalla mitä nuorta eläintä tahansa, tuntemaan suvun koskaan vanhenematon elämä — suvun joka oman ikuisen nuoruutensa heijastuksena antaa kullekin uudelle yksilölle ajallisen nuoruuden ja sallii sen astua elämään niin uutena, niin reippaana kuin olisi maailma tänään syntynyt. Kysyköön kukin rehellisesti itseltään, onko tämänkeväinen pääskynen niin kokonaan toinen kuin ensimäisen luomiskevään, ja onko todellakin molempien välillä tyhjästäluomisen ihme miljoonia kertoja uudistunut, jättääkseen tuloksensa yhtä monta kertaa ehdottoman hävityksen käsiin. Tiedän kyllä, että jos minä jollekulle vakavasti vakuuttaisin, että pihalla nyt leikkivä kissa on sama kuin se, joka siellä kolmesataa vuotta sitten samalla tavoin hyppeli ja hiipi, hän pitäisi minua hulluna; mutta tiedän myös, että on vielä paljon hullumpaa uskoa, että tämänpäiväinen kissa olisi tykkänään ja läpikotaisin toinen kuin tuo kolmesataa vuotta sitten elänyt.

Tarvitsee vain vilpittömästi ja vakavasti syventyä jonkun tällaisen korkeamman luurankoisen tarkasteluun, selvästi tajutakseen, että tämä tutkimaton olento, sellaisena kuin se nyt siinä on, ei kokonaisuudessaan saata mitenkään raueta tyhjyyteen — ja siitä huolimatta on toiselta puolen sen katoavaisuus ilmeinen. Tämä johtuu siitä, että eläimessä sen aatteen (suvun) iäisyys on saanut leimansa yksilön äärellisyydestä. Sillä määrätyssä mielessä on kylläkin totta, että meillä kussakin yksilössä on eri olento edessämme, nimittäin siinä mielessä, mikä johtuu syyperusteen väittämästä, sillä tätä noudattavat myös aika ja paikka, jotka ovat principium individuationis, yksilöistymyksen peruste. Mutta toisessa mielessä se taas ei ole totta, nimittäin siinä, jonka mukaan todellisia ovat vain olioiden pysyvät muodot eli aatteet. Tämä ajatus oli Platonilla niin selvillä, että siitä tuli hänen perusoppinsa, hänen filosofiansa keskipiste, ja sen käsittämisestä hänen tunnuksensa, oliko asianomainen ollenkaan kykenevä filosofoimaan.