Kuten pauhaavan putouksen pirstoutuneet pisarat salaman nopeudella vaihtuvat, sillä aikaa kun niiden muodostama sateenkaari liikkumattoman levollisena viipyy paikallaan, tämän lakkaamattoman vaihtelun koskemattomana, niin jää jokainen aate, s.o. jokainen elävien olioiden suku yksilöittensä alituisen vaihtelun koskemattomaksi. Mutta aatteessapa eli suvussa elämäntahdolla oikeastaan on juurensa ja siinä se ilmenee; siksi tämä tahto todellisuudessa välittääkin vain suvun olemassaolosta. Esim. jalopeurat (leo), jotka ovat syntyneet ja kuolevat, ovat kuin putouksen pisarat; mutta leonitas, jalopeurain aate eli hahmo, on sen yllä olevan järkähtämättömän sateenkaaren kaltainen. Senvuoksi katsoikin Platon vain aatteet, s.o. suvut, tosioleviksi, yksilöt sensijaan vain lakkaamatta syntyviksi ja häviäviksi ilmiöiksi. Siitä, että jokainen eläin- ja ihmisyksilö syvimmässään tajuaa tämän katoamattomuuden, johtuu että se saattaa niin turvallisena ja huolettomana vaeltaa keskellä lukemattomia sattumia, jotka voivat sen joka hetki tuhota, vieläpä suoraan kohti kuolemaa. Hänen silmistään loistaakin suvun levollisuus, johon tämä perikato ei ulotu. Ihmiselle eivät epävarmat ja vaihtelevat uskonkappaleet koskaan voisi suoda tätä levollisuutta. Mutta kuten sanottu, osoittaa silmäys mihinkä eläimeen tahansa, ettei kuolema ole esteeksi elämän ytimelle, tahdolle, sen ilmenemyksissä.

Mikä tutkimaton salaisuus piileekään joka eläimessä! Katsokaa lähintä, katsokaa koiraanne; miten levollisena se seisoo paikallaan! Monien tuhansien koirien täytyi kuolla, ennenkuin tuli tämän vuoro elää. Mutta näiden tuhansien perikato ei ole koiran aatetta koskettanut: se ei ole kaikesta tästä kuolemisesta vähintäkään häiriintynyt. Siksi seisoo koira niin reippaana ja alkuvoimaisena siinä, kuin olisi tämä päivä sen ensimäinen eikä mikään voisi olla sen viimeinen, ja sen silmistä loistaa sen häviämätön perusaate, Arkhaios. Mitä on siis kautta näiden vuosisatojen vaipunut kuolemaan? — Ei koira, se on kulumattomana edessämme; vain sen varjo, sen kuvastus meidän aikaan sidotussa tiedonmuodossamme. Kuinka saattaa toki kukaan uskoa, että häviäisi se, mikä alati uudelleen on olemassa ja täyttää kaiken ajan? — Tosin on asia kokemuksen kannalta kylläkin selitettävissä: sikäli kuin kuolema tuhosi yksilöitä, loi näet siitos uusia. Mutta tämä kokemuksen antama selitys on vain näennäinen: se asettaa toisen arvoituksen toisen sijaan. Asian metafyysillinen älyämys on, joskaan ei niin helposti saatavissa, kuitenkin ainoa tosi ja tyydyttävä.

Subjektivisen eli itsekohtaisen menettelyn kautta paljasti Kant sen suuren, joskin kielteisen totuuden, ettei aika saata olla tosiolevaisen ominaisuus, koska se ennalta valmiina piilee meidän käsityskyvyssämme. Nytpä on kuolema ajallisen ilmiön ajallinen loppu; mutta niin pian kun poistamme ajan, ei mitään loppua enää ole, vaan tämä sana on kadottanut kaiken merkityksensä. Minä puolestani koetan nyt tässä objektivista eli ulkokohtaista tietä näyttää asian myönteisen puolen, että näet tosiolevainen jää ajan ja sen, mikä vain senkautta on mahdollista, syntymän ja kuoleman, koskemattomaksi, ja ettei ajan ilmiöillä voisi olla edes tätä uupumatta vaihtuvaa, tyhjyyden partaalla vietettyä olemassaoloa, ellei niiden ydin olisi iäisyydestä kotoisin. Iäisyys tosin on käsite, joka ei mihinkään havaintoon perustu; siksi sen sisällys onkin pelkästään kielteinen, se ilmaisee vain ajatonta olemassaoloa. Aika on kuitenkin vain iäisyyden kuva, kuten Plotinos sanoo; ja samoin on ajallinen elämämme pelkkä tosiolemuksemme kuva. Tämä piilee iäisyydessä, koskapa aika on vain meidän tietomme muoto, ja vain se saattaa meidät käsittämään oman ja kaikkien muiden olioiden olemuksen katoavaiseksi, äärelliseksi ja perikadolle ylenannetuksi.

Toisessa kirjassa olen esittänyt, mitenkä tosiolevaisena esiintyvän tahdon adekvatinen objektiviteetti eli sitä täsmällisesti tulkitseva esineellisyys kullakin sen asteella on (platoninen) idea eli aate; samaten kolmannessa kirjassa, että olioiden aatteille on korrelaattina eli välttämättömästi edellytettävänä vastikkeena puhdas tiedoitseva subjekti eli itseys; siis voivat ne tulla tajutuiksi vain poikkeuksellisesti, erikoisen suotuisissa olosuhteissa ja ohimennen. Yksilölle, siis ajan muodossa ilmenevälle tiedolle, esiintyy aate sensijaan suvun muodossa, joka on aate ajan hahmoon venyneenä. Senvuoksi on siis suku tosiolevaisen, s.o. elämäntahdon välittömin esineistymys. Jokaisen eläimen, ja näin ollen myös ihmisen, sisäisin olemus piilee siis suvussa: tässä siis, eikä oikeastaan yksilössä, on mahtavasti viriävällä elämäntahdolla juurensa. Sensijaan on vain yksilöllä välitöntä tajuntaa; senvuoksi se kuvittelee olevansa toista kuin suku, ja siksi se pelkää kuolemaa. Elämäntahto ilmenee yksilöön nähden nälkänä ja kuolemanpelkona; sukuun nähden sukuviettinä ja intohimoisena huolehtimisena jälkeläisistä.

Yhtä pitää tämän kanssa havainto, että luonto, joka on mainitusta yksilön harhaluulosta vapaa, yhtä huolekkaasti varjelee sukua kuin se välinpitämättömästi antaa yksilöiden tuhoutua: jälkimäiset ovat sille aina vain välikappaleita, edellinen on sen tarkoitus. Senvuoksi ilmenee niin räikeä vastakohta siinä, miten saita se on yksilöitä varustaessaan ja miten tuhlaavainen, kun suku on kysymyksessä. Tässä suhteessa saadaan näet usein yhdeltä yksilöltä vuosittain satojatuhansia itiöitä ja enemmän; näin tuotteliaita ovat esim. puut, kalat, äyriäiset, termiitit y.m. Edellisessä suhteessa taas on kukin varustettu kyvyillä ja elimillä vain niukasti sen verran, että se hellittämättömästi ponnistaen saattaa pysyä hengissä; senvuoksi täytyykin silvotun tai heikontuneen eläimen säännöllisesti nääntyä nälkään. Ja missä satunnainen säästö käy päinsä, siten että hätätilassa voidaan tulla toimeen ilman jotakin osaa, siellä on se, vastoin tavallista järjestystäkin, pidätetty. Senvuoksi puuttuu esim. monilta toukilta silmät; eläinparat saavat sokeina tunnustella tietään lehdeltä lehdelle, mikä tuntosarvien puuttuessa tapahtuu siten, että ne heiluttelevat ilmassa kolmea neljännestä ruumiistaan, kunnes kohtaavat jonkun esineen, jolloin niiltä usein jää saavuttamatta ihan vierestä saatava ravinto. Kaiken tämän vaikuttaa lex parsimoniae naturae, luonnon säästäväisyyden laki, jonka ilmaisuun: natura nihil facit supervacaneum, luonto ei tee mitään tarpeetonta, vielä voidaan lisätä: et nihil largitur, eikä mitään ilmaiseksi. — Sama luonnon menettelytapa ilmenee siinä, että kuta paremmin yksilö ikänsä nojalla pystyy suvun jatkamiseen, sitä voimakkaammin ilmenee hänessä vis naturae medicatrix, luonnon parantava voima. Senvuoksi sen haavat helposti paranevat ja se huokeasti toipuu taudeista. Tämä kyky heikkenee samassa määrässä kuin siitoskyky ja vaipuu syvälle sittenkun jälkimäinen on sammunut; sillä silloin on yksilö luonnon silmissä käynyt arvottomaksi.

Luokaamme vielä silmäys olioiden astejaksoon ynnä sitä noudattavaan tajunnan asteettaisuuteen, polyypistä ihmiseen asti. Silloin näemme tosin, miten tämän ihmeellisen pyramidin pitää pysähtymättömässä väreilyssä yksilöiden kuolema, mutta miten se siitoksen siteen kautta sukuina säilyy kautta äärettömän ajan. Kun siis yllä esitetyn mukaan ulkokohtainen suku ilmenee häviämättömänä, näyttää sen itsekohtainen ilmenemys, joka on vain näiden olioiden itsetietoisuus, olevan mitä lyhytaikaisin ja tulevan lakkaamatta hävitetyksi, yhtä usein taas astuakseen käsittämättömällä tavalla tyhjästä esiin. Todellakin täytyy sen olla kovin lyhytnäköinen, joka antaa tämän harhan pettää itseään eikä ymmärrä, että joskin täten vain ulkokohtainen olio esiintyy ajallisesti säilyvänä, niin kuitenkin itsekohtaisen, s.o. tahdon, joka siinä kaikessa elää ja ilmenee, ja sen mukana tiedoitsevan subjektin, jonka kautta edellinen itselleen kuvastuu, täytyy niinikään olla häviämätön, koska toki ulkokohtaisen eli ulkoisen säilyminen saattaa olla vain itsekohtaisen eli sisäisen olion häviämättömyyden ilmaus. Edellisellä ei nimittäin voi olla mitään, jota se ei olisi saanut jälkimäiseltä lainaksi, se ei saata oleellisesti ja alkuperäisesti olla ulkokohtaista, ilmiötä, ja sitten toisessa sijassa, satunnaisesti, itsekohtaista, tosiolevaista, itsetajuntaa. Sillä tietenkin edellinen ilmiönä edellyttää sen, mikä ilmenee, muiden havaittavana olona se edellyttää itseoloa, ja objektina subjektia, mutta ei päinvastoin. Täytyyhän olioiden perustan aina piillä siinä mitä ne itsekseen ovat, siis itsekohtaisuudessa eikä ulkokohtaisuudessa, mitä ne ovat vasta muille, vieraassa tajunnassa havaittavina. Senmukaisesti huomasimme ensimäisessä kirjassa, että filosofian oikea lähtökohta oleellisesti ja välttämättömästi on itsekohtainen, siis idealistinen, kuin myös, että päinvastainen ulkokohtainen lähtöpiste johtaa materialismiin.

Perusolennoltamme olemme paljon suuremmassa määrässä kuin tavallisesti ajattelemme samaa kuin maailma: sen sisäinen tahto on meidän tahtoamme, sen ilmenemys on meidän miellettämme. Ken kerran saattaisi selvästi tajuta tämän yhdensamaisuuden, hänen silmissään häviäisi ero ulkomaailman säilymisen ja hänen oman kuolemanjälkeisen säilymisensä välillä. Kumpikin ilmenisi hänelle samana asiana, jopa saisi harhaluulo niiden eroavaisuudesta hänet hymyilemään. Sillä näin ymmärretty olemuksemme häviämättömyys johtuu juuri makrokosmoksen ja mikrokosmoksen yhdenmukaisuudesta, siitä, että ulkomaailman ja tajuavan olennon oman pienoismaailman ydin on sama. Tässä sanotun saattaa selvittää omituisella, mielikuvituksessa suoritettavalla kokeella, jota saattaa nimittää metafyysilliseksi. Koettakoon lukija kuvailla mielessään kuolinhetkeään, joka missään tapauksessa ei tule olemaan etäinen. Silloin ajattelee hän itsensä poistuneeksi ja maailman säilyneeksi; mutta pian hän omaksi ihmeekseen huomaa, että hän tällöin kuitenkin on olemassa. Sillä hän on luullut kuvailevansa maailmaa ilman itseään: mutta tajunnassa on minuus välittömästi annettuna, ja se vasta välittää maailman olemassaolon, tämän tajuttavana maailma vasta on olemassa. Ajatus, että tämä kaiken olevaisen keskus, kaiken todellisuuden ydin, voitaisiin poistaa ja sen ohessa kuitenkin antaa maailman jatkaa olemassaoloaan: se ajatus on kyllä in abstracto ajateltavissa, mutta ei realisoitavissa. Yritys ajatella sekundärinen ilman primäristä, ehdonalainen ilman ehtoansa, ilmiötä ilman ilmenevää, epäonnistuu joka kerran, suunnilleen samoin kuin yritys ajatella tasasivuista suorakulmaista kolmiota, tai materian häviämistä ja syntymistä ja muita senkaltaisia mahdottomuuksia. Tarkoitetun tunteen sijasta herää meissä tällöin tietoisuus siitä, että maailma yhtä paljon sisältyy meihin kuin me maailmaan ja että kaiken todellisuuden lähde kumpuaa omasta olennostamme. Tulos on oikeastaan tämä: aika, jolloin minua ei enää ole, on ulkokohtaisesi katsoen kerran tuleva, mutta itsekohtaisesti katsoen se ei voi koskaan tulla. — Saattaisi senvuoksi suorastaan kysyä, missä määrin kukin sydämessään todellisuudessa uskoo asiaan, jota hän ei oikeastaan ollenkaan saata ajatella, ja eikö aina kuolemamme meistä ole pohjaltaan maailman satumaisin asia, kun mainittuun pelkästään älylliseen, mutta kunkin jossakin määrin jo tekemään kokeeseen liittyy tietoisuus tosiolentomme häviämättömyydestä.

Se syvä vakaumus, että kuolema ei voi meitä tuhota, joka jokaisen povessa piilee — kuten tämän lähestyessä säännöllisesti ilmenevät omantunnonvaivatkin todistavat — on läheisesti liittynyt tietoisuuteemme alkuperäisyydestämme ja iäisyydestämme. Sen vuoksi saattoikin Spinoza sanoa: sentimus experimurque nos aesternos esse — me tunnemme ja koemme, että olemme ikuisia. Sillä katoamattomaksi saattaa järkevä ihminen ajatella itseään vain mikäli hän ajattelee itsensä aluttomaksi, siis ikuiseksi, oikeastaan ajattomaksi. Joka taas luulee tyhjästä tulleensa, hänen täytyy ajatella myös tyhjäksi raukeavansa, sillä ajatus, että iäisyys on kulunut, ennenkuin häntä oli, mutta sitten alkaa toinen, jonka kuluessa hän ei koskaan lakkaa olemasta, on mahdoton. Katoamattomuutemme vanhin perusta on todellakin vanha väite: Ex nihilo nihil fit, in nihilum nihil potest reverti — tyhjästä ei mitään synny eikä tyhjäksi voi mikään raueta. Senvuoksi sanookin varsin sattuvasti Theophrastus Paracelsus (Werke, Strassburg 1603, nid. 2, s. 6): "Minussa oleva sielu on jostakin syntynyt, senvuoksi ei se raukea tyhjään, sillä jostakin se tulee". Hän esittää tässä oikean perusteen. Mutta sen, joka pitää ihmisen syntyä hänen ehdottomana alkunaan, täytyy pitää kuolemaa hänen ehdottomana loppunaan. Sillä molemmilla on sama merkitys; siis saattaa kukin ainoastaan sikäli ajatella itseään kuolemattomaksi, mikäli hän ajattelee itseään syntymättömäksi samassa merkityksessä. Samaa kuin syntymä on olemukseltaan ja merkitykseltään kuolema: sama viiva on siinä kumpaankin suuntaan vedetty. Jos edellinen on todellista tyhjästä syntymistä, silloin on jälkimäinen todellista tyhjäksi raukeamista. Mutta todellisuudessa saatamme vain ajattelemalla tosiolentoamme ijäiseksi, siis ajattomaksi, ajatella sitä katoamattomaksi. Oletus, että ihminen olisi tyhjästä luotu, johtaa välttämättömästi siihen, että kuolema on hänen ehdoton loppunsa. Tässä on siis W. T. täysin johdonmukainen: sillä tyhjästä luomiseen ei sovellu mikään kuolemattomuusoppi. Uustestamentilliseen kristillisyyteen kuuluu sellainen, koska sen henki on intialainen ja senvuoksi sen alkuperäkin intialainen enemmän kuin luullaan, joskin vain egyptiläisten välityksellä. Mutta siihen juutalaisheimoon, johon mainittu intialainen viisaus oli luvatussa maassa istutettava, sopii se yhtä huonosti kuin tahdon vapaus tahdon ajalliseen luomiseen, taikka niinkuin

humano capiti cervicem pictor equinam jungere si velit.[7]

On aina paha olla olematta läpikotaisin alkuperäinen ja yhdestä palasta veistetty. — Sensijaan opettaa brahmalaisuus ja buddhalaisuus aivan johdonmukaisesti kuolemanjälkeisen elämän lisäksi syntymänedellistä (syntymä on rikos, jonka sovittaminen on elämän tarkoitus). Kuinka selvästi he tällöin ovat tietoisia tämän johtopäätöksen välttämättömyydestä, sen osoittaa seuraava kohta Colebrooken Intian filosofian historiassa (Transact. of the Asiatic London Society, nid. I, s. 577): "Vastoin Bhagavadin järjestelmää, joka on vain osittain kerettiläinen, tekee Vyasa muiden muassa seuraavan tärkeimmän vastaväitteen: sielu ei olisi ikuinen, jos se olisi kerran luotu, jos sillä siis olisi alku". Edelleen sanotaan Uphamin "Buddhalaisuudessa" (s. 110): "Tuonelassa on kovin osa niillä uskonnottomilla, joita nimitetään deittyiksi; nämä ovat sellaisia, jotka hyljäten Buddhan todistuksen kannattavat kerettiläistä oppia, että kaikki elävät olennot saavat alkunsa äidin kohdussa ja loppunsa kuolemassa".