Joka käsittää olemassaolonsa pelkästään satunnaiseksi, sen täytyy tosin pelätä kadottavansa se kuolemassa. Se taas, joka ylimalkaankin älyää, että tämä johtuu jostakin alkuperäisestä välttämättömyydestä, ei usko, että välttämättömyys, joka on aikaansaanut jotain niin ihmeteltävää, olisi rajoittunut tällaiseen ajan katkelmaan, vaan että se vaikuttaa aina. Välttämättömäksi taas huomaa olemassaolonsa se joka punnitsee, että tähän hetkeen saakka, jolloin hän on olemassa, jo on kulunut ääretön aika, siis ääretön määrä muutoksia, mutta että hän niistä huolimatta kuitenkin on olemassa: kaikki mahdolliset tilat ovat siis jo esiintyneet, niiden kykenemättä hänen olemassaoloansa hävittämään. Jos hän koskaan olisi saattanut olla olematta, ei häntä nytkään olisi. Sillä jo kulunut ääretön aika ynnä se, että kaikki mahdolliset tapahtumat jo ovat siinä esiintyneet, takaa, että mikä on olemassa, on välttämättömästi olemassa. Siis on jokaisen käsitettävä itsensä välttämättömäksi olennoksi, s.o. sellaiseksi, jonka oikeasta ja tyhjentävästä määritelmästä — jos tämä vain olisi selvillä — seuraisi sen olemassaolo.

Tähän ajatuskulkuun sisältyy todellakin ainoa immanentti, s.o. kokemusseikkojen piirissä pysyttelevä todistus tosiolentomme häviämättömyydestä. Tämän olemukseen täytyy näet kuulua olemassaolon, koska mainittu häviämättömyys näyttäytyy riippumattomaksi kaikista mahdollisista syysarjan mukanaan tuomista tiloista: nämä ovat näet jo tehneet omansa ja kuitenkin on se järkyttänyt olemassaoloamme yhtä vähän kuin myrskytuuli valonsädettä, joka loistaa sen läpi. Jos aika omin voimin saattaisi viedä meidät kohti autuuden tilaa, niin olisimme jo kauan sitten siinä, sillä ääretön aika on takanamme. Mutta myös: jos se voisi viedä meidät kohti perikatoamme, olisimme jo kauan sitten lakanneet olemasta. Siitä, että me nyt olemme olemassa, seuraa tarkkaan punniten, että meidän täytyy aina olla olemassa. Sillä me itse olemme se olemus, millä aika on täyttänyt tyhjyytensä; senvuoksi se täyttääkin kaiken ajan, nykyisyyden, menneisyyden ja tulevaisuuden samalla tavoin, ja meidän on yhtä mahdoton pudota pois olemassaolosta kuin avaruudesta.

Tarkkaan katsoen on mahdoton ajatella, että se, mikä kerran kaikella todellisuuden voimalla on olemassa, koskaan voisi raueta tyhjyyteen ja sitten olla olematta kautta äärettömän ajan. Tästä on saanut alkunsa kristittyjen oppi kaiken takaisinpaluusta, hindujen oppi, että Brahma yhä uudelleen luo maailman, ynnä kreikkalaisten filosofien samanlaatuiset dogmit. Olemisemme ja olemattomuutemme suuri salaisuus, jonka selvittämiseksi nämä ja kaikki sensuuntaiset opit on keksitty, johtuu lopulta siitä, että se mikä ulkokohtaisesti on ääretön aikasarja, itsekohtaisesti katsoen on piste, jakamaton, aina läsnä oleva nykyisyys. Mutta kuka sen käsittää? Selvimmin on Kant sen esittänyt, kuolemattomassa opissaan ajan idealisuudesta ja tosiolevaisen yksinomaisesta realiteetista. Sillä tästä seuraa, että olioiden, ihmisten, maailman varsinainen olemus piilee pysyvästi ja jatkuvasti "pysyvässä nykyisyydessä", kiinteänä ja liikkumattomana, ja että ilmiöiden ja tapahtumain vaihtelu johtuu pelkästään siitä, että me käsitämme ne ajan havaintomuodossa.

Sensijaan, että ihmisille sanotaan: "olemassaolonne on syntymässä alkanut, mutta te olette kuolemattomat", pitäisi heille sanoa: "te ette ole tyhjyyttä" ja opettaa heidät tämä ymmärtämään Hermes Trismegistoksen lausumana pidetyn väitteen suuntaan: "sillä mikä on, se on aina oleva" (Stob. Ecl. I, 43, 6). Mutta ellei tässä onnistuta, vaan ahdistunut sydän virittää vanhan valituslaulunsa: "Minä näen kaikkien olentojen syntymässä tulevan tyhjästä ja kotvan kuluttua vaipuvan tämän helmaan takaisin; minunkin olemassaoloni, joka nyt kuuluu nykyisyyteen, on kohta oleva kaukaisessa menneisyydessä, ja minä raukean tyhjyyteen!" — niin on oikea vastaus: "Etkö siis ole olemassa? Eikö sinulla siis ole omana kallisarvoinen nykyisyys, jota te ajan lapset kaikki niin kiihkeästi pyydätte, eikö se todella ole omasi? Tunnetko tiet, jotka ovat sinut siihen tuoneet, jotta voisit väittää, että kuolema ne sinulta sulkee? Minuutesi olemassaolo ruumiisi tuhoutumisen jälkeen on sinulle mahdollisuutena käsittämätön, mutta saattaako se olla käsittämättömämpi kuin sinulle on nykyinen olemassaolosi ja se miten sinä siihen saavuit? Miksi epäilisit, etteivät ne salaiset tiet, jotka ovat olleet sinulle avoinna tähän nykyisyyteen, ole sinulle avoinna jokaiseen tulevaisuuteenkin?"

Joskin siis tämänlaatuiset tarkastelut ovat omansa herättämään vakaumuksen, että meissä on jotakin, mitä kuolema ei saata hävittää, niin edellyttää se kuitenkin korkeampaa näkökantaa, josta katsoen syntymä ei ole olemassaolomme alku. Mutta tästä seuraa, että mikä esiintyy kuolemassa häviämättömänä, ei oikeastaan ole yksilö, joka on siitoksen kautta syntynyt ja isänsä ja äitinsä ominaisuuksien leimaama, jotenka se esiintyy pelkkänä suvun erikoismuotona, mutta sellaisena saattaa olla ainoastaan katoavainen. Kun yksilöllä tämän mukaisesti ei saata olla mitään muistoa olemassaolostaan ennen syntymää, ei sillä kuoleman jälkeen myöskään voi olla mitään sellaista nykyisestä. Mutta jokainen katsoo minuutensa kuuluvaksi tajuntaan. Senvuoksi minuus hänestä näyttää yksilöllisyyteen sidotulta, jonka keralla kaikki se häviää, mikä hänelle tällaisena on omituista ja erottaa hänet muista. Senvuoksi hän ei voi erottaa yksilötöntä säilymistään muiden olentojen jatkuvasta olemassaolosta, ja hän näkee minuutensa hukkuvan.

Mutta sen, joka näin liittää olemassaolonsa tajuntansa identiteettiin ja senvuoksi vaatii tälle loppumatonta säilymistä kuoleman jälkeen, tulisi ottaa huomioon, että hän voi sellaisen saavuttaa ainoastaan sillä hinnalla, että hänellä ennen syntymää on samanlainen loppumaton menneisyys. Sillä kun hänellä ei ole mitään muistoa olemassaolostaan ennen syntymää, jolloin hänen tajuntansa alkaa, täytyy tämän hänelle merkitä olemassaolonsa alkamista tyhjyydestä. Mutta silloin hän saa ostaa loppumattoman kuolemanjälkeisen olemassaolon yhtä pitkällä syntymänedellisellä, joten lasku menee tasan, hänen voittamattansa mitään. Mutta jos taas se olemassaolo, minkä kuolema jättää koskemattomaksi, on toinen kuin yksilöllisen tajunnan olo, täytyy sen olla syntymästä samalla lailla riippumaton kuin kuolemasta, ja näin ollen täytyy olla yhtä oikein sanoa: "minä tulen aina olemaan", ja "minä olen aina ollut", jolloin saadaan kaksi äärettömyyttä yhden sijasta.

Oikeastaan piilee kuitenkin sanassa 'minä' mitä suurin kaksimielisyys, kuten se ilman muuta ymmärtää, joka muistaa toisen kirjamme sisällön ja siinä esitetyn eron olentomme tahtovan ja tiedoitsevan puolen välillä. Riippuen siitä, kuinka minä tämän sanan kulloinkin käsitän, saatan sanoa: "Kuolema on minun täydellinen loppuni"; tai myös: "Yhtä äärettömän vähäinen osa maailmaa kuin olen, yhtä vähäinen osa todellista olentoani on tämä minun personallinen ilmenemykseni". Mutta minuus on tajunnan pimeä piste, kuten verkkokalvolla näköhermon tulokohta on sokea, kuten aivot itse ovat aivan tunnottomat, auringon massa on pimeä ja silmä näkee kaiken, mutta ei itseään. Meidän tietokykymme on kokonaan ulospäin kääntynyt, mikä johtuu siitä, että se on pelkästään itsesäilytysvaistoa, siis ravinnonetsimistä ja saaliin tavoitusta varten syntyneen aivotoiminnan tuote. Sen vuoksi on kukin itsestään tietoinen ainoastaan yksilönä, jollaisena hän itselleen ulkoisessa havainnossa esiintyy. Jos hän sitä vastoin saattaisi tulla tietoiseksi siitä, mitä hän vielä sen lisäksi on, jättäisi hän mielellään yksilöllisyytensä sikseen, hymyilisi itsepintaiselle kiintymykselleen sitä kohtaan ja sanoisi: "Mitä huolettaa tämän yksilöllisyyden menetys minua, jossa piilee lukemattomien yksilöllisyyksien mahdollisuus?" Hän ymmärtäisi, että joskaan hänellä ei ole odotettavissa yksilöllisyytensä säilymistä, on hän kuitenkin aivan yhtä hyvin varustettu kuin jos hänellä sellainen olisi, koska hänessä piilee täydellinen korvaus siitä.

Senlisäksi saattaisi vielä huomauttaa, että useampien ihmisten yksilöllisyys on niin kurja ja arvoton, etteivät he todellakaan mitään menetä siinä, ja että mikä heissä vielä saattaa olla jonkun arvoista, on heidän olentonsa yleisinhimillinen puoli; mutta tällepä saattaakin katoamattomuuden luvata. Saattaisipa jokaisesta yksilöllisyydestä sellaisenaan johtuva jäykkä muuttumattomuus ja oleellinen rajoitus loppumattomasti jatkuessaan käydä yksitoikkoisuudellansa vihdoin niin ylen kyllästyttäväksi, että olio siitä vapautuakseen mieluummin raukeisi tyhjyyteen. Joka vaatii yksilöllisyydelle kuolemattomuutta, tahtoo oikeastaan loppumattomiin jatkaa erästä erehdystä. Sillä pohjaltaan on kuitenkin jokainen yksilöllisyys vain erikoinen erehdys, harha-askel, jotakin, jonka olemattomuus olisi parempi kuin olemassaolo. Elämän varsinainen tarkoitus onkin vapahtaa meidät siitä. Tätä todistaa sekin, että useimmat, jopa oikeastaan kaikki ihmiset ovat niin rakennetut, etteivät he voisi olla onnellisia, joutuivat he mihin maailmaan tahansa. Sikäli, näet, kuin jossakin maailmassa ei olisi hätää ja vaivaa, valtaisi heidät ikävystymys, ja sikäli kuin tämä olisi estetty, joutuisivat he hädän, piinan ja kärsimyksen valtaan. Jotta ihminen eläisi autuaassa tilassa, ei siis suinkaan olisi riittävää sijoittaa häntä "parempaan maailmaan", vaan tarvitaan vielä, että hänessä tapahtuisi perinpohjainen muutos, että hän siis ei enää olisi mitä hän on, ja tulisi sellaiseksi, millainen hän ei ole. Mutta tällöin pitäisi hänen ensinnä lakata olemasta mitä hän on: tämän vaatimuksen täyttää toistaiseksi kuolema, jonka siveellinen välttämättömyys tältäkin näkökannalta voidaan osoittaa. Muuttaa koko olentonsa merkitsee itse asiassa samaa kuin joutua kokonaan toiseen maailmaan. Tästä lopulta johtuu myös se ulkokohtaisen riippuvaisuus itsekohtaisesta, minkä ensi kirjamme idealismi osoittaa; täten piilee tässä transcendentalifilosofian ja etiikan yhtymäkohta. Kun tämä otetaan huomioon, käy ilmi, että elämän unelmasta herääminen on mahdollinen vain siten, että samalla koko sen peruskudos hajoaa, itse sen elin, intellekti eli ymmärrys muotoineen, joka edelleenkin kutoisi unelman äärettömiin; niin kiinteästi kuuluu jälkimmäinen edelliseen. Se, joka tämän unelman oikeastaan uneksi, on kuitenkin toinen kuin ymmärrys, ja se yksin jää jälelle. Sensijaan on huoli siitä, että kuolemassa on kaikki lopussa, verrattavissa uneksijan luuloon, että olisi vain unia, ilman uneksijaa.

Mutta kun siis yksilöllinen tajunta on kuolemassa kerran loppunut, olisiko silloin edes toivottavaa, että se taas heräisi, jatkaakseen olemassaoloaan loppumattomiin? Eihän sen sisällys suurimmalta osaltaan, niin, useimmiten ensinkään ole mitään muuta kuin vähäisten, maallisten, vaivaisten ajatusten ja loppumattomien huolien virta: annettakoon tämän toki kerran päästä lepoon! — Ymmärtäväisesti kirjoittivatkin senvuoksi muinaisajan ihmiset hautakiviinsä: securitati perpetuae — alituiseen rauhaan — tai bonae quieti — hyvään lepoon. Jos taas, kuten usein tapahtuu, vaadittaisiin yksilöllisen tajunnan jatkuvaa säilymistä, jotta siihen liitettäisiin haudantakainen palkinto tai rangaistus, niin merkitsisi tämä pohjaltaan vain hyveen ja itsekkyyden yhdistämistä. Mutta nämä kaksi eivät tule koskaan toisiaan syleilemään: ne ovat alusta asti vastakkaisia toisilleen. Täysin perusteltu on sensijaan se vakaumus, minkä jalojen tekojen näkeminen herättää, että se rakkauden henki, joka käskee toista säästämään vihollistaan, toista oman henkensä uhalla auttamaan lähimäistään, ei koskaan voi haihtua eikä raueta tyhjyyteen. —

Perusteellisin vastaus kysymykseen yksilön jatkuvasta olemassaolosta kuoleman jälkeen sisältyy Kantin suureen oppiin ajan idealisuudesta. Juuri tässä kohden se näyttäytyy erinomaisen hedelmälliseksi. Se näet asettaa täysin teoretisen, mutta hyvin perustellun älyämyksen opinkappalten sijaan, jotka niinhyvin toisella kuin toisellakin tiellä johtavat järjettömyyksiin, ja täten se kerrassaan syrjäyttää kaikkein vaivaloisimman metafyysillisistä kysymyksistä. Käsitteet sellaiset kuin alkaa, loppua ja jatkua saavat kaiken merkityksensä ajalta ja pätevät siis pelkästään tällä edellytyksellä. Mutta aika ei ole mitään ehdottomasti olevaista, ei ole olioiden tosiolemisen — "das Seyn an sich" — laatu, vaan ainoastaan muoto, johon meidän tietomme omasta ja kaikkien olioiden olosta ja olemuksesta pukeutuu; juuri senvuoksi se on kovin epätäydellinen ja rajoittuu pelkkiin ilmiöihin. Ainoastaan siis näiden piirissä ovat sellaiset käsitteet kuin lakkaaminen ja jatkuminen käyttökelpoisia, mutta ne eivät sovellu siihen mikä niissä ilmenee, olioiden tosiolemukseen, joihin sovellettuina mainitut käsitteet siis kadottavat kaiken merkityksensä. Tämä ilmeneekin siinä, että näiden aikakäsitteiden pohjalla esitettyyn kysymykseen on mahdoton vastata ja että väite puoleen taikka toiseen joutuu yhtä painavien vastaväitteiden alaiseksi. Saattaisi tosin väittää, että meidän tosiolemuksemme säilyy kuoleman jälkeen, koska ei pidä paikkaansa, että se tuhoutuisi; mutta yhtä hyvin saattaa väittää, että se tuhoutuu, koska ei pidä paikkaansa, että se säilyy. Pohjaltaan on toinen väite yhtä tosi kuin toinenkin. Tässä saattaisi siis asettaa antinomian tapaisen — voisi asettaa kaksi yhtä pätevää järkisyytä vastakkain. Mutta kumpikin sisältäisi pelkästään kielteisen väitteen: arvostelman subjektilta kiellettäisiin kaksi kontradiktoorisesti vastakkaista predikaattia. Tämä johtuu kuitenkin vain siitä, että koko kysymyksenalainen kategoria on subjektiin soveltumaton. Mutta jos nyt subjektilta ei kielletä molempia predikaatteja yhdessä, vaan yksi kerrallaan, alkaa näyttää siltä kuin olisi kulloinkin kielletyn predikaatin kontradiktoorinen predikaatti senkautta todistettu oikeaksi. Mutta tämä johtuu siitä, että tässä verrataan toisiinsa inkommensuraabeleja suureita, sikäli kuin kysymys siirtää meidät näyttämölle, missä aika ei ole voimassa, mutta kuitenkin haetaan aikamääräyksiä; on senvuoksi yhtä väärin omistaa nämä subjektille kuin kieltää ne siltä, mikä merkitsee, että kysymys on transcendentti, lankeaa kokemuksen ulkopuolelle. Tässä mielessä jää kuolema mysterioksi.