Jos taas pidetään kiinni tästä ilmiön ja tosiolevaisen erosta, käy sensijaan laatuun väittää, että ihminen tosin ilmiönä on katoavainen, hänen tosiolemuksensa kuitenkaan sitä olematta, joskaan ei voida sanoa tämän jatkavan olemassaoloaan, koska tällöin on täytynyt eliminoida aika-käsitteet. Täten johtuisimme käsitykseen häviämättömyydestä, joka ei kuitenkaan olisi mitään jatkumista. Mutta vaikkakin tämän, abstraktion tietä saavutetun käsitteen voi in abstracto ajatella, ei siihen kuitenkaan liity mitään havaintokuvaa, se ei siis oikeastaan saata tulla selväksi. Kuitenkin on tässä pidettävä kiinni siitä, että me emme Kantin tavoin väitä mahdottomaksi tietää mitään tosiolevaisesta, vaan olemme selvillä siitä, että tämä on haettava tahdosta.

Emme tosin ole koskaan väittäneet omaavamme ehdotonta ja tyhjentävää tietoa tosiolevaisesta, vaan päinvastoin täysin älynneet, että on mahdoton omistaa ehdotonta tietoa tosiolevaisesta. Sillä niin pian kuin tiedän, on minulla mielle; mutta juuri siksi että tämä on minun mielteeni, ei se saata olla identinen tiedetyn kanssa, vaan tekemällä tämän itseolosta olon toisen tajuttavana tulkitsee se sen aivan uudessa muodossa; sitä on siis aina pidettävä tosiolevaisen ilmiönä. Tiedoitsevalla tajunnalla, olkoon se minkälaatuinen tahansa, voi senvuoksi esiintyä ainoastaan ilmiöitä. Tämä ei kokonaan muutu siinäkään tapauksessa, että tiedetty on omaa olentoani, sillä sikäli kuin tämä lankeaa tiedoitsevan tajuntani piiriin, on se vain olemukseni heijastusta, siitä itsestään poikkeavaa, siis jo jossakin määrin ilmiötä; sikäli kuin minä taas välittömästi olen tätä omaa olemustani, en minä ole tiedoitseva. Sillä toisessa kirjassa on riittävästi todistettu, että tieto on vain toisasteinen olentomme ominaisuus, joka johtuu sen eläimellisestä luonnosta. Tarkkaan ottaen tunnemme siis tahtommekin ainoastaan ilmiönä eikä sellaisena kuin se ehdottomasti, itsessään lienee. Mutta juuri tässä mainitussa toisessa kirjassa, samoinkuin myös kirjoituksessa luonnossa ilmenevästä tahdosta, on laajasti esitetty ja osoitettu, että jos me tunkeutuaksemme olioiden sisäiseen olemukseen jätämme sikseen sen, mikä on annettu vain välillisesti ja ulkoapäin, ja kiinnitämme huomion siihen ainoaan ilmiöön, jonka olemuksesta meillä on välitön sisäinen tajunta, niin me aivan ehdottomasti havaitsemme viimeiseksi todellisuuden ytimeksi tahdon. Tässä me siis sikäli tunnemme olion itsessään, kuin se ei enää ilmene paikallisuuden, vaan ainoastaan ajan muodossa, siis kuitenkin vain välittömimmässä ilmenemyksessään ja sillä rajoituksella, että tämä meidän tietomme siitä ei vielä ole vallan tyhjentävä ja aivan vastaava. Täkäli me siis säilytämme käsityksen, että tahto on tosiolevainen.

Sensijaan on lakkaamisen käsite sovitettavissa ihmiseen ajallisena ilmiönä, ja kokemustieto esittää peittelemättä kuoleman tämän ajallisen elämän lopuksi. Ihmisen loppu on yhtä todellinen kuin sen alku oli, ja samassa merkityksessä kuin meitä ei ennen syntymää ollut, ei meitä kuoleman jälkeen tule olemaan. Kuitenkaan ei kuolema voi poistaa sen enempää kuin mitä syntymä on antanut; siis ei sitä, minkä kautta syntymä ensinnä kävi mahdolliseksi. Tässä merkityksessä on natus ja denatus — syntynyt ja syntymätön — kaunis lausetapa. Mutta nyt esittää kaikki kokemustieto pelkkiä ilmiöitä; ainoastaan nämä ovat senvuoksi syntymisen ja häviämisen ajallisten tapahtumain alaisia, mutta ei niissä ilmenevä tosiolevaisuus. Tämän piirissä ei ole aivotoiminnan aikaansaamaa syntymisen ja häviämisen vastakohtaa ollenkaan — se on täällä kadottanut kaiken merkityksensä. Tosiolevaiseen ei siis ensinkään koske ajallisen ilmiön ajallinen loppu, vaan sen olemassaolo on aina sitä laatua, että alun, lopun ja jatkumisen käsitteet ovat siihen soveltumattomat. Mutta tämä tosiolevainen on — mikäli voimme sitä itsellemme selvittää — jokaisessa ilmenevässä olennossa hänen tahtonsa: siis myöskin ihmisessä. Tajunta puolestaan on tiedoitsemista; kuten riittävästi on osoitettu, kuuluu taasen tämä aivotyönä, siis eliön toimintana, pelkkään ilmiöön ja loppuu senvuoksi tämän mukana. Tahto yksin, jonka teos tai pikemmin kuvastus ruumis oli, on häviämätön. Jyrkkä eron teko tahdon ja tiedon välillä ynnä edellisen etusija — mikä on minun filosofiani perusoppi — on senvuoksi ainoa avain ristiriitaan, joka niin monella tavoin näyttäiksen ja esiintyy jokaisessa, jopa vallan alkeellisessakin tajunnassa yhä uudestaan, — että nimittäin kuolema on meidän loppumme, ja kuitenkin meidän täytyy olla ikuisia ja häviämättömiä, — siis Spinozan lauseeseen sentimus experimurque nos aeternos esse.

Kaikki filosofit ovat erehtyneet siinä, että he näkevät ihmisen metafyysillisen, häviämättömän, ikuisen olentopuolen hänen intellektissään eli ymmärryksessään; se piilee yksinomaan tahdossa, joka tykkänään eroaa edellisestä ja yksin on alkuperäinen. Intellekti on, kuten toisessa kirjassa on mitä perusteellisimmin osoitettu, toisasteinen ilmiö, ja sen edellytyksenä ovat aivot; senvuoksi se alkaa ja loppuu samalla kuin nämä. Tahto yksinään on ilman edellytyksiä, koko ilmiön ydin; sen vuoksi se on vapaa tämän muodoista, joihin myös aika kuuluu, siis samalla häviämätön. Senmukaan siis kuolemassa tosin häviää tajunta, mutta ei se, mikä tajunnan tuotti ja sitä ylläpiti; elämä sammuu, mutta ei sen keralla elämän perusvoima, joka edellisessä ilmeni. Senvuoksi puhuu siis jokaiselle varma tunne, että hänessä on jotakin ehdottoman katoamatonta ja hävittämätöntä. Sekin, että meillä on kaukaisimmalta ajalta, ensi lapsuudesta, tuoreita ja eloisia muistoja, todistaa, että kaikki meissä ei liiku ajan kera yhä eteenpäin, jotakin säilyy vanhenematta ja muuttumatta. Mutta mitä tämä katoamaton olisi, sitä ei osattu itselle selvittää. Tajunta se ei ole yhtä vähän kuin ruumiskaan, josta tajunta ilmeisesti on riippuvainen. Pikemmin se on se, mistä tajunta ynnä ruumis riippuu. Mutta sepä juuri, langetessaan tajunnan piiriin, esittäytyy tahtona. Tosin emme saa siitä sen läheisempää tietoa kuin tämä sen välittömin ilmenemys on, koska emme voi päästä tajunnan ulkopuolelle. Senvuoksi on mahdoton vastata kysymykseen, mitä mainittu olevainen mahtanee olla, mikäli se ei lankea tajunnan piiriin, s.o. mitä se on ehdottomasti itsekseen.

Ilmiössä ja havainnonmuotojen, ajan ja paikan, yksilöistymyksen perustan, kautta näyttää siltä, että ihmisyksilö häviää, mutta ihmissuku sensijaan alituisesti säilyy ja elää. Mutta tosiolevaisuudessa, joka on näistä muodoista vapaa, häviää myös koko ero yksilön ja suvun välillä, ja molemmat ovat välittömästi yhtä. Koko elämäntahto on yksilössä kuten se on suvussa, ja senvuoksi on suvun jatkuminen pelkästään kuva yksilön hävittämättömyydestä.

Kun siis tämä äärettömän tärkeä älyämys, ettei kuolema voi meidän tosiolemustamme hävittää, kokonaan perustuu eron tekoon ilmiön ja tosiolevaisen välillä, tahdon nyt mitä kirkkaimmin valaista juuri tätä eroa, selvittämällä sitä kuoleman vastakohdan, siis elollisten olentojen syntymän, s.o. siitoksen avulla. Sillä tämä tapahtuma — yhtä salaperäinen kuin kuolema — tuo välittömimmällä tavalla havaittavaksemme ilmiön ja tosiolevaisen vastakohdan, maailman mielteenä ja maailman tahtona, ynnä kumpaakin vallitsevain lakien täydellisen erilaatuisuuden.

Siitostoimi näyttäytyy nimittäin kaksinaisessa muodossa: ensinnäkin itsetajunnassa, jonka ainoa esine, kuten usein olen osoittanut, on tahto kaikkine virikkeineen; ja toiseksi muihin olioihin kohdistuvassa tietoisuudessamme, s.o. mielteen maailmassa, eli olioiden kokemuksellisessa todellisuudessa. Nyt esiintyy mainittu toimitus tahtopuolelta, siis sisäisesti, itsekohtaisesti, itsetajunnan kannalta katsoen välittömimpänä ja täydellisimpänä tahdon tyydytyksenä, s.o. hekumana. Miellepuolelta sensijaan, siis ulkokohtaisesti katsoen, muihin oliohin kohdistuvassa tietoisuudessamme, on juuri tämä toimitus mitä taitehikkaimman kudoksen alku, sanomattoman monimutkaisen animaalisen eliön perustus, joka senjälkeen tarvitsee enää vain kehitystä, astuakseen meidän hämmästyneiden silmäimme nähtäväksi. Tämä eliö, jonka äärettömän monimutkaisuuden ja täydellisyyden vain se tuntee, joka on anatomiaa tutkinut, ei miellepuolelta katsoen ole muuten ymmärrettävissä eikä ajateltavissa kuin järjestelmänä, joka on suunniteltu mitä johdonmukaisimmalla sommittelukyvyllä ja suoritettu ylenpalttisen taidokkaasti ja tarkoin, mitä syvällisimmän harkinnan vaivaloisimpana teoksena. Mutta tahtopuolelta, itsetajunnan kautta, me tunnemme sen toimituksen tuottamaksi, joka on kaiken harkinnan suora vastakohta, sokean väkivaltaisen viettymyksen, ylenpalttisen hekumallisen tunteen aikaansaamaksi. Tämä vastakohta vastaa tarkalleen ylläesitettyä ääretöntä vastakkaisuutta luonnon välinpitämättömyyden ja sen teoksien äärettömän taidokkuuden välillä — että se synnyttää luomuksensa niin täydellisen helposti ja antaa ne rajattoman huolettomasti tuholle alttiiksi, ja että näillä teoksilla on niin arvaamattoman taidokas ja harkittu rakenne, josta päättäen niitä olisi äärettömän vaikea valmistaa ja niiden säilymistä senvuoksi pitäisi kaikella mahdollisella huolella valvoa. Sensijaan me näemme päinvastaista.

Kun me siis tällä kylläkin epätavallisella tutkistelulla olemme mitä räikeimmin asettaneet rinnakkain maailman molemmat erilaatuiset puolet ja käsittäneet ne ikäänkuin samaan kouraan — niin täytyy meidän nyt kiinnittää niihin huomiomme, vakuuttautuaksemme ilmiön eli miellemaailman lakien täydellisestä pätemättömyydestä tahdon eli tosiolevaisen maailmassa. Silloin on meille käyvä käsitettävämmäksi, että sillä välin kun miellepuolella — siis — ilmiömaailmassa näyttäiksen milloin tyhjästä syntymistä, milloin syntyneen täydellistä tuhoutumista, toiselta puolen katsoen eli itsessään esiintyy olevaista, johon syntymisen ja häviämisen käsitteitä ei voi järjellisesti ensinkään sovittaa. Sillä me olemme juur'ikään, laskeutuessamme siihen peruskohtaan saakka, missä ilmiö ja tosioleva itsetajunnan välityksellä kohtaavat toisensa, ikäänkuin kouraantuntuvasti käsittäneet, ettei niitä ensinkään saata toisiinsa verrata, ja toisen koko olon laatu, ynnä kaikki tämän olon peruslait, on toisessa mitätön ja vähemmän kuin mitätön. — Minä uskon, että tätä viimeistä tutkistelemustani vain harvat ovat oikein ymmärtäneet, ja että se kaikkien mielestä, jotka eivät ole sitä ymmärtäneet, tuntuu vastenmieliseltä, jopa kenties loukkaavalta. Tällainen syy ei kuitenkaan koskaan johda minua jättämään pois mitään, mikä on omansa valaisemaan perusaatostani. —

Tämän luvun alussa olen selvitellyt, että suuri kiintymys elämään, tai pikemmin kuoleman pelko, ei suinkaan johdu tiedosta, missä tapauksessa se olisi elämän arvon havaitsemisen tulos, vaan että tällä kuolemanpelolla on juurensa välittömästi tahdossa, jonka alkuperäisestä olemuksesta se puhkeaa esiin — olemuksesta, joka on tietoa vailla ja senvuoksi sokea. Niinkuin meidät houkuttaa elämään hekuman aivan petollinen pyyde, niin pidättää meidät siinä aivan yhtä petollinen kuoleman pelko. Molemmat puhkeavat esiin tahdosta, joka on itsessään tiedoton. Jos ihminen päinvastoin olisi pelkästään tiedoitseva olento, täytyisi kuoleman olla hänelle ei ainoastaan yhdentekevä, vaan suorastaan tervetullut. Nyt opettaa meitä tähänastinen tarkastelumme, että kuolema kohtaa vain tiedoitsevaa tajuntaa, kun sensijaan tahto, sikäli kuin se on tosiolevainen, joka on jokaisen yksilöllisen ilmiön perustuksena, on vapaa kaikesta, mikä johtuu aikamääräyksistä, siis myös katoamaton. Sen pyrkimys olemassaoloon ja ilmenemiseen, mistä maailma johtuu, täyttyy alituisesti, sillä maailma saattelee sitä kuin ruumista varjonsa, koska se on vain tahdon näkyväiseksi tullut olemus.

Se että tahto meissä kuitenkin pelkää kuolemaa, johtuu siitä, että tällöin tieto esittää sille sen olemuksen vain yksilöllisessä ilmiössä, mistä tahto joutuu harhaluulon valtaan, että se tämän ilmiön mukana tuhoutuu, suunnilleen niinkuin kuvani näyttää tuhoutuvan kuvastimen mukana, kun tämä pirstautuu. Kun tällainen tuhoutuminen on vastoin tahdon alkuperäistä olemusta, joka on sokeata pyydettä olemassaoloon, täyttää se sen kammolla. Tästä seuraa nyt, että se meissä, mikä yksin pystyy kuolemaa pelkäämään ja sitä myös yksin pelkää, tahto, jää kuoleman koskemattomaksi. Se taas, mitä kuolema kohtaa ja mikä todella häviää, ei luonteensa mukaisesti pysty tuntemaan mitään pelkoa eikä ylimalkaan mitään tahtomista tai mielenliikutusta, jonka vuoksi sille oleminen ja olemattomuus ovat yhdentekeviä. Tämä olentomme puoli on tiedon subjekti, intellekti, joka on olemassa vain suhteessaan miellemaailmaan, s.o. ulkokohtaiseen todellisuuteen, minkä vastike eli korrelaatti se on ja minkä oleminen pohjaltaan on samaa kuin sen oma. Joskaan siis yksilöllinen tajunta ei säily kuoleman yli, säilyy kuitenkin se mikä yksinään sitä vastaan tarraa: tahto. Tästä saa selityksensä se ristiriita, että filosofit aina ovat tiedon näkökannalta oivallisin perustein todistaneet, ettei kuolema ole mikään onnettomuus; ja kuitenkin kuolemanpelko silti jää ennalleen, koska se ei ole lähtöisin tiedosta, vaan yksinään tahdosta. Siitä juuri, että vain tahto, mutta ei ymmärrys, on hävittämätön, johtuu sekin, että kaikki uskonnot ja filosofiat myöntävät vain tahdon eli sydämen hyveille palkinnon iäisyydessä, mutta ei ymmärryksen eli pään hyveille.