Ylläolevan valaisuksi vielä seuraava.
Tahto, jota meidän tosiolemuksemme on, on yksinkertainen luonnoltaan: se tahtoo vain eikä tiedä. Tiedon subjekti sensijaan on toisasteinen, tahdon esineistymyksestä eli objektivatiosta johtuva ilmiö; se on tuntohermoston kokoova kohta, ikäänkuin polttopiste, jossa kaikkien aivo-osien toiminnansäteet yhtyvät. Sen täytyy senvuoksi aivojen mukana tuhoutua. Itsetajunnassa se, yksin tietävänä, suhtautuu katsojana tahtoon ja tuntee tämän — vaikka itse on siitä vesonut — kuitenkin itsestään eroavaksi, vieraaksi; senvuoksi se tunteekin tahdon vain empirisesti, ajallisesti, katkonaisesti, perättäisissä virikkeissään ja toimituksissaan; se saa myös tiedon tahdon päätöksistä vasta a posteriori, jälkeenpäin ja usein vallan välillisesti. Tästä saa selityksensä, että oma olentomme on meille, juuri ymmärryksellemme, arvoitus, ja että yksilö pitää itseään vastasyntyneenä ja katoavaisena, vaikka sen tosiolemus on ajaton, siis ikuinen. Kuten nyt tahto ei tiedä, on päinvastoin ymmärrys eli tiedon subjekti yksin tiedoitseva, koskaan tahtomatta. Tämä on ruumiillisestikin siten osoitettavissa, että kuten on jo toisessa kirjassa mainittu, Bichat'n mukaan eri mielenliikutukset välittömästi järkyttävät kaikkia eliön osia, lukuunottamatta aivoja, jotka korkeintaan välillisesti, s.o. edellisten häiriöiden vaikutuksesta, joutuvat niille alttiiksi (De la vie et de la mort, art. 6, § 2). Mutta tästä seuraa, että tiedon subjektilla itsessään ja sellaisenaan ei ole osanottoa tai harrastusta mitään kohtaan, vaan sille on jokaisen olion, jopa sen itsensäkin, oleminen ja olemattomuus yhdentekevä.
Miksi pitäisi tällaisen välinpitämättömän olennon olla kuolematon? Sen oleminen päättyy tahdon ajallisen ilmiön, s.o. yksilön mukana, kuten se on tämän mukana syntynytkin. Se on lyhty, joka sammutetaan, kun se on tehnyt tehtävänsä. Ymmärrys, kuten sen piiriin sisältyvä havaintomaailma, on pelkkää ilmiötä; mutta kummankaan katoavaisuus ei liikuta sitä, minkä ilmiötä ne ovat. Intellekti on keskushermoston toiminto; mutta samoinkuin muukin ruumis on tämä tahdon esineistymys. Siksi perustuu ymmärrys eliön ruumiilliseen elämään; mutta tämä itse perustuu tahtoon. Elimellistä ruumista saattaa siis määrätyssä merkityksessä pitää tahdon ja intellektin välijäsenenä, vaikka se oikeastaan on vain intellektin havainnossa paikallisena esiintyvä tahto itse. Kuolema ja syntymä merkitsevät tajunnan alituista uudistumista itsessään loputtomassa ja aluttomassa tahdossa, joka yksin on ikäänkuin olemassaolon substanssi. Mutta jokainen sellainen uudistuminen tuo mukanaan uuden elämäntahdon kieltämisen mahdollisuuden. Tajunta on tiedon subjektin, voi sanoa myös: aivojen elämää, ja kuolema sen loppu. Senvuoksi on tajunta äärellinen, alati uusi, alati alusta alkava. Tahto yksin säilyy, mutta se yksin säilymisestä välittääkin, sillä se on elämäntahtoa. Tiedoitseva subjekti sensijaan ei välitä mistään. Mutta minuudessa yhtyvät molemmat. — Jokaisessa eläinoliossa on tahto kamppaillut itselleen intellektin; tämän valossa se tavoittaa tarkoituksiaan. Ohimennen sanoen saattaa kuolemanpelko osittain johtua siitäkin, että yksilöllinen tahto niin vastahakoisesti eroaa luonnon sille suomasta intellektistä, jota vailla se tietää olevansa avuton ja sokea.
Ylläolevaan soveltuu vihdoin myös jokapäiväinen siveellinen kokemus, joka opettaa meille, että tahto yksin on todellinen, kun sensijaan sen esineet, jotka edellyttävät tiedon, ovat vain ilmiöitä, vain vaahtoa ja usvaa, sen viinin kaltaista, jota Mefistofeles Auerbachin kapakassa maistaa: "Minusta tuntuu kuitenkin, kuin olisin juonut viiniä".
Kuolemankauhu johtuu suureksi osaksi siitä harhanäöstä, että nyt minä häviän, mutta maailma säilyy. Pikemminkin on vastakohta tosi: maailma häviää, mutta minuuden sisäisin ydin, tämän subjektin kannattaja ja tuottaja, jonka mielteenä näin maailma oli olemassa, säilyy. Aivojen keralla tuhoutuu intellekti ja tämän keralla ulkoinen maailma, joka on pelkkä intellektin mielle. Se että toisissa aivoissa, kuten ennenkin, elää ja leijuu samanlainen maailma, on häviävään intellektiin nähden yhdentekevää. — Ellei siis varsinainen todellisuus piilisi tahdossa ja vain siveellinen olemassaolo ulottuisi kuoleman yli, niin ei intellektin ja siihen sisältyvän maailman sammuessa olioiden olemus ylimalkaan olisi mitään muuta kuin loppumaton saatto lyhyitä ja himmeitä, keskenään irrallisia unelmia, sillä tiedoton luonto jatkaa olemistaan vain tiedoitsevan ajallisena mielteenä. Maailmanhenki, joka tarkoituksettomasti uneksii useimmiten hyvin himmeitä ja raskaita unelmia, olisi silloin kaikki kaikessa.
Kun siis yksilö tuntee kuolemanpelkoa, on meillä oikeastaan se eriskummainen, jopa naurettava näytelmä nähtävänämme, että maailmojen luojan valtias, joka täyttää kaikkeuden olemuksellaan ja joka yksin kaikelle olevaiselle suo sen olemassaolon, empii ja pelkää tuhoutuvansa, vaipuvansa ikuisen tyhjyyden kuiluun, — kun sensijaan todellisuudessa kaikki on häntä täynnä eikä ole mitään paikkaa, missä häntä ei olisi, kun oleminen ei kannattele häntä, vaan hän olemista. Ja kuitenkin tämä valtias arkailee kuolemanpelkoa kärsivässä yksilössä, sillä hän on sen yksilöistymyksen perustan aiheuttaman harhan alainen, että hänen olemisensa rajoittuu tähän nyt kuolevaan olentoon: tämä harha kuuluu siihen raskaaseen uneen, jonka lumoihin hän elämäntahtona on joutunut. Mutta kuolevalle saattaisi sanoa: "Sinä lakkaat olemasta jotakin, joksi sinun ei olisi pitänyt koskaan tulla".
Niin kauan kun mitään tämän tahdon kieltämystä ei ole esiintynyt, on se, mitä kuolemassa meistä jälelle jää, aivan toisen olemisen itu ja ydin, jossa uusi yksilö paljastuu itsellensä, niin raikkaana ja tuoreena, että se hämmästyneenä mietiskelee omaa olemistaan. Siitäpä se jalojen nuorukaisten taipumus haaveisiin ja unelmoimiseen aikana, jolloin tämä tuores taju juuri on täysin kehkeytynyt. Mitä on yksilölle uni, sitä on kuolema tahdolle tosiolemuksenamme. Se ei jaksaisi kautta äärettömyyden jatkaa samaa puuhaa ja kärsimystä, ilman tosi voittoa, jos sillä muisti ja yksilöllisyys säilyisi. Se heittää ne yltään — tämä on Lethe, unhon virta — ja astuu kuolon unen virkistämänä ja uudella intellektillä varustettuna uutena olentona jälleen esiin: "uusille rantamille houkuttelee uusi päivä!"
Itseään myöntävänä elämäntahtona piilee ihmisen olemisen juuri suvussa. Täten on siis kuolema toisen yksilöllisyyden menetys ja toisen vastaanotto, siis yksilöllisyyden muutos oman tahdon yksinomaisen johdon alaisena. Sillä tässä yksinään piilee se ikuinen voima, joka saattoi tuottaa yksilön olemassaolon minuuksineen, mutta ei kuitenkaan luonteensa mukaisesti voi säilyttää häntä siinä. Sillä kuolema on se epäys, minkä jokaisen olion olemus (essentia) saa vaatiessaan olemassaoloa (existentia), sen vastakohdan ilmeneminen, mikä jokaisessa yksilöllisessä olemassaolossa asustaa: "sillä kaikki, mikä syntyy, ansaitsee joutua perikatoon". Kuitenkin on samalle voimalle, siis tahdolle, tarjona lukematon määrä juuri tällaisia olemisia minuuksineen, jotka taas puolestaan ovat yhtä mitättömiä ja katoavaisia. Kun nyt jokaisella minuudella on oma erikoinen tajuntansa, ei tähän katsoen ole mitään eroa niiden äärettömän suuren lukumäärän ja yhden ainoan välillä. Tältä kannalta katsoen ei minusta näytä satunnaiselta, että aioon, iäisyys kreikankielellä, yhtaikaa merkitsee yksityistä elämänikää ja ääretöntä aikaa; tästä saattaa näet, joskin epäselvästi, huomata, että molemmat itsessään ja pohjaltaan ovat samaa. Täten ei oikeastaan ole mitään eroa sillä, olisinko olemassa vain oman elinikäni vaiko äärettömän ajan.
Tosin emme voi muodostaa itsellemme täyttä käsitystä kaikesta tästä ilman aikakäsitteitä; kuitenkin pitäisi jättää nämä syrjään silloin kun on kysymyksessä tosiolevaisuus. Mutta ymmärryksemme muuttumattomiin rajoituksiin kuuluu, ettei se koskaan saata täysin vapautua tästä kaikkien mielteittensä ensimäisestä ja alkuperäisimmästä muodosta voidakseen sitten työskennellä sitä ilman. Täten me tässä tosin johdumme eräänlaiseen metempsykoosiin, oppiin sielunvaelluksesta, kuitenkin tehden sen merkitsevän eron, ettei tämä koske koko psyykeä, nimittäin ei tiedoitsevaa olentoa, vaan tahtoa yksinään. Tällä tavoin monet sielunvaellusoppiin liittyvät mahdottomuudet poistuvat. Edelleen on meille selvillä, että ajan havaintomuotoa käytetään tässä vain mukautumisena ymmärryksemme rajoitukseen, jota ei voi välttää. Jos me nyt vielä otamme avuksi sen eräässä seuraavassa luvussa selviteltävän tosiseikan, että luonne, s.o. tahto, periytyy isältä, ymmärrys sensijaan äidiltä, niin soveltuu varsin hyvin käsitykseemme, että ihmisen itsessään yksilöllinen tahto kuolemassa erkanee ymmärryksestä, jonka se siitoksessa äidiltä sai, ja että se tällöin muuttuneen luonteensa mukaisesti, noudattaen maailman, tämän kanssa sopusoinnussa olevaa, läpeensä välttämätöntä kulkua, uudessa siitoksessa saa uuden ymmärryksen, jonka kera se muodostaa uuden olennon, millä ei ole mitään muistoa aikaisemmasta olemisestaan. Sillä ymmärrys, jolla yksin on muistin kyky, on kuoleva osa eli muoto, tahto taas ikuinen osa eli substanssi; täten soveltuu kysymyksenalaisen opin nimeksi palingenesia eli uudestisyntymys paremmin kuin metempsykosis. Nämä alituiset uudestisyntymiset muodostavat siis itsessään häviämättömän tahdon elämänunelmien saaton, kunnes näin yhä uudessa muodossa saatu runsas ja monenlainen tieto sen opettaa ja parantaa, niin että se hylkää oman itsensä.
Tähän käsitykseen soveltuu myös buddhalaisuuden varsinainen niinsanoaksemme esoteerinen oppi, sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan uusimpien tutkimusten nojalla, se kun ei opeta sielunvaellusta, vaan omituista, siveelliseen perustaan pohjautuvaa uudestisyntymistä, jota se hyvin syvällisesti kehittää ja esittää. (Tämän voi nähdä suuresti lukemisen ja huomion arvoisesta Hardyn esityksestä kirjassa Manual of Buddhism, siv. 394-396, joihin on verrattava saman kirjan sivut 429, 440 ja 445. Sitä varmistavat seuraavat teokset: Taylor, Prabodh Chandro Daya, Lontoo 1812, s. 35, samoin Sangermanon Burmese empire, s. 6; samoinkuin myös Asiat. Researches, nid. 6, s. 179, ja nid. 9, siv. 256.) Köppenin kirjoittama varsin käyttökelpoinen buddhalaisuuden käsikirja sisältää myös oikean esityksen tästä kohdasta. Buddhalaisten suurelle enemmistölle on tämä oppi kuitenkin liian korkea; senvuoksi heille saarnataan sielunvaellusta edellisen helppotajuisena korvikkeena.