Muuten ei ole jätettävä huomioonottamatta, että suorastaan kokemussyytkin puhuvat tämänlaatuisen uudestisyntymisen puolesta. Sillä on tosiasiallisesti olemassa joku yhteys uusien olentojen syntymän ja entisten kuoleman välillä; tämä käy näet ilmi siitä ihmissuvun suuresta hedelmällisyydestä, joka ilmenee hävittävien kulkutautien seurauksena. Kun musta surma 14. vuosisadalla oli hävittänyt vanhan maailman suurimmaksi osaksi sukupuuttoon, kävi ihmissuvun hedelmällisyys aivan tavattomaksi ja kaksoissynnytykset olivat varsin yleisiä; kovin eriskummainen oli tällöin se seikka, ettei kellään tähän aikaan syntyneellä lapsella ollut täyttä määrää hampaita; ponnisteleva luonto siis kitsaili yksityiskohdissa. Tämän kertoo F. Schnurrer kirjassa Chronik der Seuchen, 1825. Myös Casper ("Über die wahrscheinliche Lebensdauer des Menschen", 1835) toteaa sen periaatteen, että väestön keskuudessa esiintyvien synnytysten lukumäärällä on mitä ratkaisevin vaikutus sen yksilöiden elämänikään ja kuolevaisuuteen, niin että syntyväisyys ja kuolevaisuus aina käyvät rinnan, aina ja kaikkialla lisääntyvät ja vähenevät samassa suhteessa, minkä hän taatusti näyttää toteen esimerkeillä monista maista ja niiden eri maakunnista. Ja kuitenkaan ei mitenkään voi olla olemassa ruumiillista syy-yhteyttä minun aikaisen kuolemani ja vieraan aviovuoteen hedelmällisyyden välillä tai päinvastoin. Tässä siis esiintyy kieltämättä ja hämmästyttävällä tavalla metafyysillinen fyysillisen olevaisen välittömänä selitysperusteena. — Kukin vastasyntynyt olio tosin astuu reippaana ja iloisena uuteen elämään ja nauttii sitä kuin lahjaa; mutta ei ole eikä saata olla mitään lahjaksi saatua. Sen uuden elämän on maksanut iällään ja kuolemallaan joku entinen olio, jonka tuhoutuessa säilyi se häviämätön ydin, mistä tämä uusi on syntynyt; he ovat yksi olento. Kuitenkin ratkaisisi suuren arvoituksen se, joka osaisi niiden välisen sillan näyttää.

Tässä ilmaistu suuri totuus ei olekaan koskaan ollut täysin tuntematon, joskaan sitä ei ole voitu käsittää tarkalleen oikealla tavallaan, tämän kun tekee mahdolliseksi vain oppi tahdon etusijasta ja metafyysillisestä olennosta, ja ymmärryksen toisasteisesta, pelkästään elimellisestä luonteesta. Me huomaamme näet, että sielunvaelluksen oppi polveutuu ikiammoisista, jaloimmista ihmissuvun aikakausista ja on aina ollut maan päällä levinneenä ihmissuvun suuren enemmistön uskona, jopa oikeastaan kaikkien uskontojen oppina, juutalaista ja kahta tästä polveutuvaa uskontoa lukuunottamatta. Kaikkein ylevimpänä se on kuitenkin esiintynyt ja eniten totuutta lähestynyt, kuten jo mainittiin, buddhalaisuudessa. Kun näet kristityt lohduttautuvat jälleennäkemisellä toisessa maailmassa, mistä ihmiset löytävät toisensa ihan ennallaan, on muiden uskontojen mukaan jälleennäkeminen jo käynnissä, vaikkakin incognito, nimettömästi. Syntymäin kiertokulun ja metempsykosin tai palingenesian vaikutuksesta tulevat näet henkilöt, jotka nyt ovat kanssamme läheisessä yhteydessä tai kosketuksessa, tulevassakin syntymässä rinnan meidän kanssamme syntymään, ja heillä tulee olemaan samat tai analogiset suhteet ja mielialat meitä kohtaan kuin nyt, olkoot ne sitten ystävällistä tai vihamielistä lajia. (Kts. esim. Spence Hardy, Manual of Buddhism, s. 162.) Jälleentuntemus tosin rajoittuu tällöin hämärään aavistukseen, muistoon, jota ei voi selvänä mieleen palauttaa ja joka viittaa äärettömään etäisyyteen; — lukuunottamatta kuitenkin Buddhaa itseään, jolla on etuoikeus tuntea selvästi omansa ja muiden aikaisemmat syntymät, kuten tämä on Jatakas-kirjoissa kuvattu. Ja todellakin, ken armoitettuina hetkinä aivan ulkokohtaisesti kiinnittää katseensa ihmispuuhaan, hänen mielensä valtaa se intuitiivinen vakaumus, ettei ainoastaan sama olevaisuus (Platonin) ideain tavoin aina pysy ja säily, vaan että nykyinen sukupolvi varsinaiselta ytimeltään, suorastaan olemukseltaan, on sama kuin sen edellä kulloinkin käynyt. Kysymys on vain siitä, missä tämä ydin piilee; vastaus, jonka minun oppini siihen antaa, on tunnettu. Mainitun intuitiivisen vakaumuksen saattaa ajatella syntyneen siten, että moninaistamisvälineiden, — ajan ja paikan — toiminnassa tapahtuu hetkellinen keskeytyminen.

Mitä sielunvaellusopin yleisyyteen tulee, sanoo siitä Obry oivallisessa kirjassaan "Du Nirvana Indien" s. 13 aivan oikein: "Tämä vanha usko on kiertänyt maailman ympäri ja oli vanhimpina aikoina niin levinnyt, että eräs englantilainen oppinut lausui sen olevan vailla isää, vailla äitiä ja vailla sukupuuta" (Ths. Burnet, Beausobren kirjassa Histoire du Manicheisme, II, s. 391). Jo vedat kuten kaikki Intian pyhät kirjat opettavat sielunvaellusta, ja se on kuten tunnettu brahmalaisuuden ja buddhalaisuuden ydin, ja vallitsee täten yhä vielä koko ei-islamilaista Aasiaa, siis enemmän kuin puolta koko ihmiskunnasta, mitä lujimpana rakennuksena, jolla on uskomattoman suuri käytännöllinen vaikutus. Samoin uskoivat siihen egyptiläiset (Herod., II, 123), joilta Orpheus, Pythagoras ja Platon ottivat sen innostuneesti vastaan. Että sitä opetettiin myös kreikkalaisten mysterioissa, käy kieltämättömästi ilmi Platonin "Lakien" yhdeksännestä kirjasta (s. 36 ja 42, ed. Bip.). Nemesius (De nat. hom., .c. 2) sanoo suorastaan: "Kaikki kreikkalaiset, jotka väittivät sielun kuolemattomaksi, arvelivat yksimielisesti sen siirtyvän toisesta ruumiista toiseen". Edda-runotkin, varsinkin Völuspassa, opettavat sielun vaellusta. Niinikään on se druidien uskonnon perustus (Caes. de bello Gall., VI. — A. Pictet, Le mystère des Bardes de l'ile de Bretagne, 1856). Jopa eräs Hindustanin muhamettilainen lahko, Bohrah nimeltään, josta Colebrooke laveasti kertoo (Asiat. res. nid. 7, s. 336), uskoo sielunvaelluksen ja pidättyy sen mukaisesti kaikesta liharuuasta. Myös amerikalaisten ja neekerikansojen, vieläpä australialaisten keskuudessa näkyy jälkiä siitä, kuten käy ilmi eräästä englantilaisesta Times-lehdessä annetusta kuvauksesta 29 päivältä tammik. 1841, missä kerrotaan kahden australialaisen villin teloituksesta murhapolton ja miestapon vuoksi: "Nuorempi heistä astui kohti kuolemaansa paatunein ja päättäväisin ilmein, mikä, kuten kävi ilmi, tarkoitti kostoa, sillä hänen ainoasta käsitettävästä lausunnostaan ilmeni, että hän tulisi palaamaan maan päälle 'viisaana miehenä', ja tämä antoi hänelle päättäväisyyttä." Ungewitterin kirjassa "Der Welttheil Australie" (1853) kerrotaan myös, että Uuden Hollannin papualaiset pitivät valko-ihoisia omina maailmaan palanneina sukulaisinaan.

Kaikesta tästä käy ilmi, mitenkä sielunvaelluksen usko esiintyy ihmisen luonnollisena vakaumuksena niin pian kun hän jonkunverran harkitsee asioita ennakkoluulottomasti. Täten se todellakin olisi sentapainen ihmisjärjen luonteen mukainen, sen omien muotojen luoma oppi, kuin Kant erheellisesti väittää kolmen järjenaatteensa olevan; ja missä sitä ei olisi tavattavissa, olisivat positiiviset, toisenlaatuiset uskonopit sen vasta myöhemmin tunkeneet tieltään. Myös olen huomannut, että se heti käy selväksi jokaiselle, joka siitä ensi kerran kuulee. Katsokoon lukija vain esim., kuinka vakavasti Lessing sitä suosittelee "Erziehung des Menschengeschlechts" nimisen kirjansa seitsemässä viimeisessä pykälässä. Myös lausuu Lichtenberg itsekuvauksessaan: "En voi päästä siitä ajatuksesta, että olin kuollut, ennenkuin synnyin". Jopa kokemuksen kannalla ylenmäärin pysyttelevä Hume lausuu skeptillisessä tutkielmassaan kuolemattomuudesta, s. 23: "Sielunvaellusoppi on senvuoksi ainoa tämänlaatuinen järjestelmä, jolle filosofia saattaa kallistaa korvansa".[8] Mutta tätä, kautta koko ihmissuvun levinnyttä uskoa, joka on yhtä selvä viisaille kuin rahvaalle, vastustaa juutalaisuus ynnä molemmat tästä kehkeyneet uskonnot, nämä kun opettavat ihmisen tyhjästä luoduksi, mihinkä oppiin hänen sitten on liitettävä usko rajattomasta kuolemanjälkeisestä säilymisestään.

Näiden uskontojen on tosin tulella ja miekalla onnistunut tunkea pois Europasta ja osasta Aasiaa mainittu ihmiskunnan lohdullinen periusko; mutta kuinka kauaksi? Mitenkä vaivaloisesti tämä kuitenkin on tapahtunut, sen osoittaa vanhin kirkkohistoria: useimmat kerettiläiset, esim. simonistit, basilidianit, valentinianit, markonitit, gnostilaiset ja manikealaiset olivat juuri tämän periuskon kannattajia. Juutalaiset itsekin ovat siihen osaksi eksyneet, kuten Tertullianus ja Justinus (dialogeissaan) kertovat. Talmudissa kerrotaan, että Abelin sielu vaelsi Sethin ja sitten Moseksen ruumiiseen. Jopa käy raamatunkohta Matt. 16, 13-15 järjellisesti käsitettäväksi vain sillä edellytyksellä, että otaksutaan siinä tarkoitettavan sielunvaellusoppia. Lukas tosin, jonka evankeliumissa se myös todetaan (9, 18-20), lisää juutalaisia varten sen edellytyksen, että niin vanha profeetta voisi vielä aivan entisenään nousta haudastaan, mikä kuitenkin olisi kouraantuntuva järjettömyys, he kun tietävät, että hän jo on maannut haudassaan 600 tai 700 vuotta, siis on jo ammoin muuttunut tomuksi. Kristinuskossa on muuten sielunvaelluksen ja siinä tapahtuvan, aikaisemmassa elämässä tehtyjen syntien sovituksen sijaan tullut oppi perisynnistä, s.o. toisen yksilön tekemien syntien sovituksesta. Molemmat näet identifioivat, vieläpä siveellisessä tarkoituksessa, nykyisen ja aikaisemmin olleen ihmisen: sielunvaellus tekee sen välittömästi, perisynti välillisesti.

Kuolema on suuri kuritus, jonka elämäntahto — tarkemmin: tähän oleellisesti kuuluva itsekkyys — saa luonnon kädestä; ja se voidaan käsittää rangaistuksena olemisestamme. Kuolema lausuu: sinä olet toiminnan tuote, jonka ei olisi pitänyt tapahtua, ja siksi sinun pitää kuolla, tehdäksesi sen tyhjäksi. Kuolema on sen solmun tuskallinen purkaminen, minkä siitos hekumalla solmi, olemuksemme suuren perus-erheen pakollinen, väkivaltainen poistaminen, suuren harhan paljastus. Me olemme pohjaltamme jotakin, minkä ei pitäisi olla olemassa. Itsekkyys on oikeastaan siinä, että ihminen katsoo kaiken todellisuuden rajoittuvan omaan henkilöönsä, arvellen olevansa vain tässä eikä muissa. Kuolema opettaa hänelle parempaa, hävittäessään tämän yksilön, niin että ihmisen olemus, mikä on hänen tahtonsa, vastaisuudessa elää vain muissa yksilöissä, mutta hänen ymmärryksensä, joka kuului pelkästään ilmiöön, s.o. miellemaailmaan, ollen vain ulkomaailman muoto, jatkaa olemistaan vain mielleolevaisuudessa, olioiden ulkokohtaisessa olemisessa, siis niinikään vain tähänastisen ulkomaailman olemisessa. Hänen koko minuutensa elää siis tästä lähtien vain siinä, mitä hän tähän saakka oli pitänyt 'ei-minänä', sillä ulkoisen ja sisäisen ero raukeaa. Palauttakaamme mieliimme tässä, että parempi ihminen on se, joka itsensä ja muiden välillä tekee vähimmän eron, ei pidä heitä ehdottomasti 'ei-minänä', kun sensijaan tämä ero huonoille ihmisille on suuri, jopa ehdoton, minkä seikan olen esittänyt palkintokirjoituksessani siveellisyyden perustasta. Sen mukaan siis, minkälaiseksi tämä ero tehdään, on kuolema suuremmassa tai vähemmässä määrässä ihmisen häviö. — Mutta jos taas lähdemme siitä, että minun ulkopuolellani ja minun sisäpuolellani olevan ero, ollen paikallinen, perustuu pelkkään ilmiöön eikä tosiolevaiseen, — ei siis ole mikään ehdottoman todellinen, — niin näemme oman yksilöllisyytemme menetyksessä vain ilmiön menetyksen, siis pelkästään näennäisen menetyksen. Kuinka todelliselta tämä ero kokemustajunnassa näyttääkin, metafyysillisessä katsannossa ei kuitenkaan ole varsinaista eroa seuraavien väittämien välillä: "minä häviän, mutta maailma säilyy", ja "maailma häviää, mutta minä säilyn".

Mutta ennen kaikkea on kuolema se suuri tilaisuus, jolloin minuus saattaa lakata olemasta; hyvä sille, ken sitä käyttää. Elämänaikana on ihmisen tahto vapautta vailla; hänen muuttumattoman luonteensa pohjalla tapahtuu hänen toimintansa, vaikuttimien ketjua seuraten, niinkuin sen täytyy tapahtua. Jokaisella on nyt muistissaan paljon tekoja, joihin hän ei itse ole tyytyväinen. Jos hän nyt jatkuvasti eläisi, toimisi hän muuttumattoman luonteensa mukaisesti yhä edelleenkin samalla tavoin. Siksi täytyy hänen lakata olemasta sitä mitä hän on, jotta hänen olentonsa itu voisi kehittyä uudeksi ja toiseksi. Siksi kuolema kirvoittaa nämä kahleet, tahto on taas vapaa, sillä olemisessa (esse) eikä toimimisessa (operari) piilee vapaus. "Sydämen solmu aukeaa, kaikki sen epäilykset häipyvät ja sen puuha taukoo", on eräs vedojen kuuluisa lauselma, jota kaikki vedentikot usein toistavat. Kuoleman hetkellä me vapaudumme siitä yksipuolisesta yksilöllisyydestä, mikä ei muodosta olemuksemme sisäisintä ydintä, vaan on ajateltava jonkunlaiseksi sen harhautumaksi; alkuperäinen tosi vapaus astuu jälleen voimaan tällä hetkellä, jota sikäli voidaan pitää restitutio ad integrumina, kaiken ennalleen palautuksena. Tästä näyttää johtuvan se rauha ja lepo, joka näkyy useimpien kuolleitten kasvoilla. Rauhallinen ja leppoisa on säännöllisesti jokaisen hyvän ihmisen kuolema, mutta haluttu ja iloinen kuolema on elämänkieltäjän etuoikeus, sen, joka elämäntahdosta luopuu ja kieltää sen. Sillä vain hän tahtoo todella eikä vain näennäisesti kuolla, siis ei hän tarvitse eikä kaipaa yksilöllisyytensä säilymistä. Siitä olemisesta, minkä me tunnemme, hän mielellään luopuu; mikä hänelle sen sijalle annetaan, ei meidän silmissämme ole mitään, koska meidän olemisemme ei suhteessaan siihen ole mitään. Buddhalaisten usko nimittää sitä Nirvanaksi, s.o. sammumiseksi.[9]

Viiteselitykset:

[1] Die Welt als Wille und Vorstellung-teoksen toinen nidos, jonka 41. luvun seuraava kirjoitelma muodostaa, jakaantuu neljään "kirjaan". Mainittu luku on tämän "kirjan" alussa.

[2] Sananmukaisesti käännettynä 'tahto elämään' (der Wille zum Leben). Lukijaa pyydetään pitämään tämä merkitys mielessään.