MAIJA. Minähän olin silloin tätini luona kesteissä.
ANTTI. Mutta olisit kyllä ehtinyt kotia, jos olisit tahtonut. Ja sielläkö sinä nytkin olit? (Katkerasti.) Sano vaan suorahan, kuka se parempi on.
MAIJA (Toruvasti.) Antti!
ANTTI (Lauhtuneempana.) Pelkäätkö sitten mua, vai kammottaako sua nämä? (Helähyttää kahleita. — Vaitiolo.) Ja eihän se ihme olisi, vaikka toista etsisitkin. Mikä sen tietää, kuinka kauan vallesmanni saa mua vielä kiusata.
MAIJA (Tulee Antin luo, istuu tuolille ja ottaa Anttia kädestä.) Antti kulta. Älä puhu sellaisia. Tiedäthän sinä, etten parempaa etsi. Mutta mun on ollut niin paha olla.
ANTTI. Senkö tähden et tullut mua lähtiessänikään katsomahan?
MAIJA. Niin, Antti (Hymyilee kyyneleet silmissä ja katsoo Anttiin.)
Minä en kehdannut tulla itseäni näyttämähän. Itkin silloin niin —
ANTTI (Silittäen Maijan päätä.) Tyttö raukka!
MAIJA. Minä olen ajatellut sua niin paljon. Aina, aina olet ollut mielessäni. Minä tiedän sen synniksi, että sydän on niin kiintynyt maallisihin, mutta en voi mitään. Olen kyllä koettanut taistella vastahan, mutta turhaan. Ja nyt taas, kun sinä tulit, ovat kaikki hyvät aikeheni turhia.
ANTTI. Maija kulta! Eihän siinä mitään pahaa ole. Niin minäkin teen. Minä olen aivan lapsellinen. Joka ilta ajattelen sua. Niin ja muulloinkin. Minä ajattelen kaikenlaista, kuinka minä laitan kuntohon sua varten. Kamarihin laitetahan paperit seinihin. Pöytä, sänky ja tuolit maalatahan keltaisen ja ruskean viirullisiksi. Ja koko rakennus maalatahan punaiseksi, ikkunalaudat valkoisiksi. Ja lattiat pestähän, jotta ovat hohkalla kuin viilipunkit. Ja sitten pannahan katajanhakoja lattialle ja hajuheiniä riippumahan orsille. — Kelpaahan sinne Maijan tulla. — Niin ja häät. Ne ovat niin komeat, että niistä puhutahan viidellä kirkolla. — Sellaisia minä ajattelen varsinkin iltasin. Ja sen jälkehen minä nukun ja näen kaunihia unia meistä.