MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta se on synti. Ajatukset maallisesta hyvästä vain sokaisevat silmät ja tekevät vaikeammaksi nähdä katoomatonta kirkkautta.
ANTTI (Vähän hämmästyneenä.) Onko susta tullut körttiläinen?
MAIJA. Minä olen herännyt, Antti. Minä olen saanut kutsumuksen. Silloin, kun sua vietihin, tunsin, että Jumala tahtoi pelastaa mun suruttomuuden tilasta. Minä jouduin ahdistuksehen synteini tähden ja tunsin niitten suuruuden. Ne painoivat mun Herran jalkain juurehen. Ja siinä minä odotan, että tulisin mahdolliseksi käymähän ahtahasta portista sisälle.
ANTTI (Vetäytyy hämillään vähän edemmäksi.)
MAIJA (Nousee seisaalleen.) Mutta minä pelkään sua, Antti. Sinä käännät mun mieleni maallisihin (Tuskallisesti.) Ja minä rakastan sua. — Joka päivä minä rukoilen, että Jumala herättäisi sunkin. — Linnassa te kaikki tulette katkeriksi ja koviksi. Sydän muuttuu kiveksi ja mieli raa'aksi kuin petoeläimellä. Sieltä tultuanne te vihaatte kaikkea, rakkaudella ei ole sijaa sydämessänne ja te saatte ajallisen ja ijankaikkisen turmion, josta vanhurskas Jumala yksin voi teidät pelastaa (Pyytäen.) Sentähden nöyrry, nöyrry sinäkin Jumalan edessä. Tunnusta syntisi ja kadu — — —
ANTTI (Nousee seisomaan.) Minä! Katua! Minä en voi katua. Minä en kadu!
Vaikka saisin nämä viikot takaisin, tekisin sittenkin samoin.
Uudestansa iskisin ja ehkä lujemmasti.
MAIJA. Antti!
ANTTI (Hampaat suljettuina.) Häjy ihminen voi laskea hampahiensa raosta niin pahoja sanoja, että ne vaativat verta. Mun täytyi kostaa. Muuten en ansaitsisi miehen nimeä. Ja mulle nauraisi jokainen aidan veräjäkin.
MAIJA (Puoleksi itsekseen.) Kosto on minun, sanoo Herra.
ANTTI. Mutta minä tahdon itse kostaa sille, joka sanoo sun laittavan äpäriä maailmahan.