KAISA. Salttu parka! Sinä taidat olla kovin väsyksissä. Saitko vallesmannin luona edes illallista.
SALTTU (Sammaltaen.) Kyllä minä jo siellä söin.
KAISA (Kääntyy Salttuun päin. Menee lähemmäksi. — Kiukkuisesti.) Joko sinä taas! Mistä sinä nyt taas olet imenyt itsesi täytehen. Vallesmanniko sun taas päästi viinan makuhun ja sitten tillitit muualla. — Mies kuin lehmän kenkä! Ei edes harakkahan kukaan vaihtaisi! Mutta annas olla, kun viinaa saa, silloin kiskoo sitä itsehensä niinkuin taivahan kaari. Missä pullo on? Anna tänne se! Ja paikalla!
SALTTU. Eihän molla —. Räätäri-Fapee antoi pari ryyppyä.
KAISA (Ivallisesti.) Vai räätärimestari Fapian sun kanssasi kestaili. No siinä oli vakka ja kansi ja klapsahdus päälle! Mutta kyllä sulla on evästä mukanasikin. Et sinä muuten olisi kotia tullut. Anna tänne vaan.
(Koettelee Saltun povea ja taskuja.)
SALTTU (Nousee seisomaan kädet levällään, että Kaisa voisi paremmin tarkastaa.) Ei mulla ole.
KAISA (Epäilevän näköisenä.) Ei tiedä (Katselee lattialta.) Mutta tiedäkin istua kotona. Jos tottavie vielä lähdet kylälle, niin isken sun seinän rakohon, jottei saada kuin kuokalla irti.
JUSSI (Huutaa ulkona.) Kaisa! Enemmän ruokaa!
KAISA. Jaha. Minä tulen (Ottaa avaimia tantarin koukusta ja menee ulos, — Mennessään Saltulle.) Mene maata siitä, jottet ole vielä ihmisten silmissä!