(Vallesmannin mentyä laukee jännitys. Joukko rupeaa liikkumaan. Sieltä täältä kuuluu miesten vuorosanoja.)
JUSSI. Miksei sitä vähän pehmitetty? — Olisi annettu sille omalla piiskallansa. — Paljas käsikin olisi riittänyt. Pitää meitä kuin koiria! — Kuusi tuumaa terästä se olisi tarvinnut. Vähemmän silloin ärjyisi.
LIISA (Katselee ihaillen Jussia.) Tuollainen on oikea mies!
MAIJA (Seisoo pöydän luona. — Kiihkeästi.) Älkää uhatko. — Älkää antako vihalle valtaa. Jumala vihaa ylpeitä, mutta nöyrille hän antaa armon. — Älkää miekkahan ruvetko. — Rukoilkaa, että Jumala antaisi teille nöyrän sydämen.
KYLÄLÄISET (Hämmästyvät ja nolostuvat. Osa menee pilkallisesti nauraen ovea kohti.)
ANTTI (Keskeyttää Maijan. Toruvasti.) Maija! Älä häpäise itseäsi!
HARRI (Keskeyttää Maijan. Lyö nyrkillä pöytään.) Hiljaa! Mun taloni ei ole körttiläisten kirkko. (Katsoo oveen, josta vallesmanni meni.) Eikä täällä saa muutkaan hurjapäät komentaa (Hillitysti, vähän ivallisesti.) Mutta tietysti te kylällä kumminkin kertoisitte, että Harrin talo on muuttunut körttiläiseksi. Sentähden saatte huomenna pitää täällä hypyt. Silloin ei kukaan usko sellaisia puheitanne (Muistaa vallesmannin.) — Ja minä itse annan luvan (Antille.) Sinäkin Antti, saatat silloin pistää polskaksi, kun ei vallesmannikaan enää voi sinua sängynpatsahasehen lukita.
ANTTI. Kukapa tietää. Vallesmanni sai taas uutta kostettavaa.
JUSSI (On seisonut synkän näköisenä mietteissään.) Minä taisin tehdä pahasti. Mutta yksikään mies ei olisi voinut tehdä toisin.