KAISA. Jokos se suutari nyt on joutunut sinne asti! Kyllähän se vielä huomenna, kun juttu on esillä, on muka kovasti sairas, että Anttia enemmän kiusattaisihin, mutta ei meidän maakunnassamme niin helposti puukosta kuolla. Eikä ainakaan niin ilkeä mies kuin suutari. Kyllä koira pian haavansa nuolee. — Eikä Antti lopuksikaan siitä paljoa saa.
MAIJA (Innostuen.) Mistäs Kaisa sen tietää?
KAISA. Lautamies oli arvellut, että sakolla Antti pääsee. Ja nehän
Antti kyllä voi maksaa.
MAIJA. Voi kyllä. Ja mullakin on äitini perintörahat varattuna sitä varten.
KAISA (Hieman katkerasti.) Niin. Hätäkös rikasten on!
MAIJA (On keskustelun aikana tuon tuostakin katsonut ikkunasta, seisahtuu nyt sen eteen, mutta vetäytyy kohta taaksepäin ja kurkistaa sieltä.)
KAISA (Huomaa tämän ja hyökkää myöskin ikkunaan.) No, siellähän sitä
Anttia tuodahan. Ja itse Koljolan isäntä on kyyditsemässä.
MAIJA (Teeskennellen välinpitämättömäksi.) Minä menen sanomahan isälle, jos ei olisi sattunut itse huomaamahan.
(Menee ulko-ovesta.)
KAISA (Istuutuu arkulle ja ottaa sukankutimen käteensä.)