KAISA. Ja mitäs Jussi sanoo ja isäntä, kun kuulee sen.
MAIJA. Mitäpä ne siihen —
KAISA. Eikä Anttikaan siitä mielissänsä ole. — Mitä suremista siinä oikeastansa oli? Että Antti joutuu hetkeksi linnahan? Kas nyt aina! Ei Antti ole ensimäinen eikä viimeinenkään.
MAIJA. Mutta onhan Antti nytkin jo linnassa.
KAISA. Niin. Tutkintoa odottamassa. Ja sekin on väärin. Vanhan vallesmannin aikana ei sellaisesta olisi mitään melua nostettu. Mutta tämä uusi huhtoo joka taholle ja syyttömät saavat ensiksi kärsiä (Hymähtäen.) Parahuttansa, kuulemma, lähetetty tänne järjestystä pitämään! Sellainen! — Mitähän varten se Antinkin panetti kiinni? Ei suinkaan Antti, aikatalon isäntä, karkuhun olisi lähtenyt! — Mutta Antti kai ei osannut oikein puhua herrojen kanssa ja olla nöyrä.
MAIJA. Nehän pelkäsivät, että Niemen suutari kuolisi.
KAISA. Entäs sitten! Susirahan siitä, mun mielestäni, olisi saanut Antille maksaa. Suutari! Joka on niitä pitäjän kaikkein häjyimpiä. Joka ainoassa kissanpirtissä pitää sen olla nurkkurina ja aina riitaa tekemässä. Kuinka paljon se on lampahia varastanut ja hevosia hyppyyttänyt ja kuinka paljon muuten ollut ihmisten kammona. Ja sitten on vielä kiero ja kälmi. Sen minä vain sanon, että se oli oikein, että Antti sitä vähän kupitsi.
MAIJA (Toruvasti). Kaisa!
KAISA. Niin, niin minä sanon. Ei suutarilta ja muilta häjyiltä saa olla vähääkään rauhassa, ellei pane kovaa kovaa vastahan. Ja mikä sen tietää, millä suutari Antin suututti. Eihän Antti tavallisesti ole puukko hihassa kulkenut.
MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Mutta sittenkin: "Ei sinun pidä tappaman". Kauheaa olisi, jos saattaisi lähimmäisensä valmistumattomana Jumalan etehen.