KAISA (Noin 50-vuotias, terhakan näköinen, puettu kuluneeseen pyhäpukuun, suuri huivi, "saali", harteilla, huivi päässä, pieksut jalassa ja kädessä nyytti. — Tulee peremmästä ovesta, menee ikkunan edessä olevan matka-arkun luo ja järjestelee sinne nyyttinsä sisällön.) Terveisiä kylästä.
MAIJA. Mitä kylästä kuuluu?
KAISA. Eipä mitään erinomaista. Kylvöntekoa näkyvät alottelevan jo joka paikassa, vaikka kovin siellä vielä on kylmä. Eikö Anttia jo ole tuotu?
MAIJA. Hangan Anttiako?
KAISA. Ketäs muuta? Eihän sun ajatuksissasi ainakaan pitäisi kukaan muu
Antti olla.
MAIJA (Puoliksi itsekseen.) Ei pitäisi. Eikä saisi olla tämäkään.
KAISA. Kuinka? Oma sulhanen! Eikö sitä saisi ajatella?
MAIJA. Sekin on vain maallisia murehia. Maalliset surut opettavat kyllä ihmisen ijäisyyttä ajattelemahan, mutta sen jälkeen ovat ne juurrutettavat sydämestä pois. Ja mitäpä Antista enää ajattelisi. Kruunun kihlojahan se kantaa.
KAISA. No tuossa olisi ollut jo kahdeksikin kertaa sanomista (Matkien.) Maallinen mures! Onko avioliitto maallinen? Taivahassahan se on säädetty, niinkuin vihkimäluvussa sanotahan! Vai körttiläisten avioliittoko vain on se oikea? Jotka tekevät parin vaikka hiirestä ja varpusesta, kunhan se vain muuten asioihin sopii (Lempeämmin.) Niinkö kovasti Antin juttu suhun koski, että olet ruvennut körttiläiseksi. Tyttö parka!
MAIJA. En minä nyt enää ole mikään parka.