MAIJA. Mikset? Se ei ole väärin! Eikä sitä lasketa sulle häpeäksi, vaikka karkaatkin.
ANTTI (Nousee.) Ei, ei, ei! Minä en voi karata.
MAIJA (Nousee.) Helppoahan se on. Minä tuon sulle viilan, jolla voit viilata poikki nuot, (viittaa rautoja) otat Jussin puvun ja lähdet.
ANTTI. Niin, niin. Helppoa sillä tavalla. Mutta saisinhan hävetä silmät päästäni, jos täältä teiltä karkaisin.
MAIJA. Ketä sun tarvitsisi hävetä! Jussikin sanoi juuri, että jotakin on tehtävä. Ja muuta keinoa ei ole.
ANTTI. Silloin saa sekin keino jäädä.
(Kääntyy mennäkseen tupaan.)
MAIJA (Juoksee Antin eteen, tarttuu häneen kiinni.) Minä en salli sua vietävän linnahan ja Siperiahan!
ANTTI (Istahtaa kaivolle.) Mitä hyötyä siitä olisi. Minä en voi muualla elää kuin täällä lakeudella. Joka paikassa muualla ahdistaa mun henkeäni. Ja vaikka linnan kellarissa onkin rinnan päällä paino, niin on toki toivo jälellä päästä joskus tänne takaisin.
MAIJA. Mutta jos joudut Siperiahan ryövärien seuralaiseksi. Siellä kaivoksien pohjalla ahdistaa aina henkeäsi ja siellä löydät ajallisen ja ijankaikkisen turmiosi. Ei, Antti! — Sinä lähdet. Karkaat Ruotsin puolelle tai Norjahan. Onhan sinne muitakin mennyt. Siellä elät kaikessa rauhassa.