LIISA (Laulaa ulkona.)
Uuden kullan kellon käljyt
Ne jäi mun käteheni,
Vedet tuli silmiini
En nähnyt eteheni.
MAIJA (Menee istumaan pöydän taa ikkunan viereen. — Katsoo ikkunasta.) Sinä, Liisa, laulat ikävääsi, vaikka tuskin vielä tiedät, mitä ikävä onkaan (Kääntyy ja nojautuu pöytään. — Huokaa.) — Tein väärin! (Panee kätensä ristiin.) Jumala. Sinä, joka tutkit sydämet, sinä tiedät, että aivoitukseni eivät ollehet pahat. Luulin tekeväni oikein. — Älä käännä kasvojasi minusta, vaan anna minulle anteeksi syntivelkani. — Älä rankaise muita mun rikokseni tähden. Minä yksin olen syyllinen. Anna mulle rangaistus, että tulisin mahdolliseksi sinun kasvojesi etehen. — Kuitenkaan ei minun tahtoni jälkehen, vaan Sinun (Hetken kuluttua nousee tyynenä.) Nyt minä tiedän, mitä mun on tekeminen. Laki saa rangaista syyllisen.
(Menee peräikkunan pielestä ottamaan huivinsa)
HILAPIELEN HETA (Tulee ulkoa teeskentelevän nöyränä, mutta samalla jonkun verran voitonvarmana.) Jumalan rauha talohon!
MAIJA (Kääntyy. — Pienen vaitiolon jälkeen.) Samoin teille.
HILAPIELEN HETA. Minä tulin uudestansa sun luoksesi. Eilen Jussi sekoitti asian. — Jaa, jaa! Enhän minä itseäni varten mutta kun herännyttä kansaa tulee. — Voithan sinä aivan helposti antaa muutaman naulan voita ja yhden lampahan. — Niin, niin. Eloa on paljon, mutta työmiehiä vähän.
MAIJA (Hämmästyy.) Mitä?! — Sanoinhan minä jo eilen, että minä en voi ottaa vähääkään, mitä sitten näin paljon. Se olisi varkautta.
(Tulee pöydän luo.)
HILAPIELEN HETA (Tulee Maijan jälessä.) Ei se ole varkautta. — Joka köyhää armahtaa, hän lainaa Herralle (Merkitsevästi.) Ja onhan meidän synneissämme suurempiakin rikoksia maallista lakia vastahan. Se ei merkitse mitään, vaikka vähän ruokavaroja Hetalle annatkin omin lupisi.