MAIJA. Mitä te tarkoitatte?
HILAPIELEN HETA. En mitään. Ei Heta ole mitään nähnyt. Ei mitään ei mitään! Mutta anna sinä myös, mitä pyysin.
MAIJA. Minä en voi. Enkä tahdokaan.
HILAPIELEN HETA (Uhkaavana.) Vai et voi? En minäkään voi olla sitten sanomatta, mitä eilen illalla näin! — Tuolta aitasta tuli mies ja lähti tuonne (Viittaa perälle, ensin oikeaan sitten vasempaan.) Ja kuka oli hyvästelemässä?
MAIJA (Istuutuu penkille pöydän eteen, — rauhallisesti ja samalla halveksien.) Vai niin! Te näitte sen. — Tein rikoksen ymmärtämättömyydestä, mutta menen sen vallesmannille tunnustamahan.
HILAPIELEN HETA. Älä tee sitä! Älä suinkaan. Siitähän taas suruttomat saisivat uuden syyn meitä vastahan (Opettavasti.) Sinä olet niin vähän aikaa uskossa ollut, että sinä et tiedä vielä, mikä kulloinkin on oikea. Sua täytyy vielä johtaa. — Katsos! Herännytkään ihminen ei ole varma autuahaksi tulemisestansa muulloin, kuin juuri sillä hetkellä, jolloin on rukouksella lähestynyt Jumalaa. Sillä välillä on hän heikko, valmis lankeemuksehen ja rikoksihinkin. Mutta näihin lankeemuksihin on Jumala meidät johdattanut sentähden, ettemme hairahtuisi liiaksi luottamahan omahan vanhurskautehemme. Ja ne lankeemukset annetahan anteheksi. — Älä siis suinkaan mene maallisten tuomarien tuomittavaksi. Äläkä mene vallesmannille itseäsi ilmiantamahan. Vallesmanni vainoo meitä jo muutenkin.
MAIJA (On kuunnellut kasvavalla inholla. Nousee. —) Te, te olette kiusaaja. Mene pois, kiusaaja!
HILAPIELEN HETA. Sinä olet sokea.
MAIJA. Mene pois! (Kun Heta epäröi, viittaa ovea ja huutaa.) Pois!
LIISA (Tulee ulkoa. — Katsahtaa vähän ihmeissään Maijaa ja Hetaa.)