Oi, kuinka valoisa olisikaan tämä joulu sinulle, jos rakastaisit tuota miestä, jonka synnyinhetkellä enkelit lauloivat kunniaa Jumalalle korkeudessa!
Me, tämän kaukaisen lapinseurakunnan jäsenet, olemme nyt kokoontuneet joulukirkkoon. Minä myönnän, että monessa pitäjässä on kirkko paljon kauniimpi, paljon valoisampi, ja että jouluvirsi kaikuu voimakkaammin. Mutta — siitä huolimatta — etkö luule, että Vapahtaja on täällä, tässä vaatimattomassa temppelissä? Minusta ainakin tuntuu siltä enkä luule olevani niinkään väärässä.
Sillä katsopas: siellä, missä sydän avaantuu hänelle, siellä hän on siunaamassa: »Rauha olkoon sinulle, rauha, joulurauha!»
Sen vuoksi, ystäväni, heitä surusi, unohda murheesi, älä muistele elämäsi kovaa taistelua, sillä Vapahtaja Jeesus Kristus lohduttaa ja siunaa sinut. Amen.
UHRAUTUVAISUUS.
Tapaninpäivä. — 2. Kor. 4, 10—18.
Eilen käsittelimme kysymystä: »Mitä merkitystä on joululla meille?» En tiedä, mahdoitko huomata erästä ajatusta, joka kyllä sisältyi eilispäivän saarnaan, mutta joka ehkä ei tullut kyllin selvästi lausutuksi. Se oli uhrautuvaisuus.
Ehkä sentään käsitit, että Vapahtaja on uhrannut itsensä, ja että nuo monet kristilliset laitokset, joissa nytkin joulua vietetään, ovat näkyviä todistuksia uhrautuvaisuudesta.
Tämän päivän epistolassa meille puhuu mies, joka myös omalta osaltaan tunsi uhrautuvaisuuden. Se on apostoli Paavali. Ei niin, että hän olisi ylpeillyt sillä, vaan että hän toteaa sen rauhallisesti — mielisin sanoa: peloittavan rauhallisesti.
»Me kuljemme aina kantaen Jeesuksen kuoloa ruumiissamme.»