Loppiainen. — Matt. 2, 1—2.
On jotakin sanomattoman viehättävää tuossa ajatuksessa, että tähti johti Itämaan tietäjiä Vapahtajan seimelle. Se puhuu mitä voimakkaimmin mielikuvituksellemme.
Kyllähän me — nykyajan ihmiset varsinkin — olisimme taipuvaisia kysymään, kuinka tuo on käsitettävä. Ja voisimmehan kai kysymykseemme jonkinlaisen selityksen myös saada: taivaalle oli ilmestynyt uusi, tavallista loistavampi tähti tahi tähtikuvio, jonka tähtitieteeseen perehtyneet Itämaan viisaat olivat erityisesti panneet merkille. Nykypäivien tähtitiedehän voi tuontapaisesta kertoa. Mutta — me emme välitä näistä kysymyksistä emmekä niihin annettavista vastauksista. Tiedämme, että kysymykset särkevät kuvittelun, ja tavallisesti sitä perusteellisemmin kuta terävämpiä ne ovat. Me tahdomme kerta kaikkiaan vain ajatella tähteä, joka johti Itämaan viisaat Betlehemin seimelle. Olkoonpa, että sellainen tähti on kerran loistanut taivaalla taikka — se ei asiaa muuta. Me näemme Betlehemin tähdessä vertauskuvan, jota emme mielellämme tahdo menettää, koska siinä tapauksessa elämämme —tämä taisteluista rikas elämämme, olisi paljon köyhempi.
Se tähti, joka meille loistaa keskellä tämän elämän taisteluja, on toivo — toivo siitä, että kaikki kerran päättyy kauniisti ja me saamme levätä Jumalan valtakunnan iätiviheriöitsevillä rannoilla.
Mutta — kysynee joku — eikö tällainen toivo ole samaa kuin toivottomuus? Toisin sanoen, että meillä kristityillä on tässä maailmassa niin tukala elää ja raskas työskennellä, että sen vuoksi antaudumme toivomaan korvausta haudan toiselta puolen? Ja epäilijä lisää: eikö ihminen siten heittäydy haaveen valtaan, joka tosin voi olla viehättävä, mutta kuitenkin yhtä pettävä kuin esim. tarina joulupukista? Sellainenhan ei enää sovi aikaihmisille.
Tiedän, että moni ajattelee näin. Minulla on ystäviä, joiden kanssa kuljen pitkät matkat yhdessä, kunnes tässä kohden tiemme erkanevat. He eivät usko elämän jatkumiseen kuoleman jälkeen, kun minä taas olen siitä lujasti vakuutettu.
Mutta — vastatakseni äskeiseen kysymykseen — toivon tulevasta levosta ei tarvitse merkitä toivottomuutta eikä siis sitä, että meillä kristityillä olisi tässä maailmassa ylen tukala ja raskas elämä. Sitähän se on kyllä monta kertaa, mutta toivottomuudeksi se ei koskaan käänny. Sitä on kyllä selitetty niin ja se on ehkä kaikkein tavallisin selitys. Mutta se ei pidä yhtä Jumalan sanan kanssa. Ei — se toivo, josta tänään puhumme, tekee meistä juuri ihmisiä, jotka iloisin mielin jaksavat täyttää tehtävänsä keskellä tuskaa ja ahdistustakin.
Onko siinä mitään omituista, että matkamies silloin tällöin pysähtyy lepäämään tien varrelle ja levätessään ajattelee matkansa päämäärää, kotitaloa, josta on ollut kauan poissa? Eikö päinvastoin ole aivan luonnollista, että hän ajattelee, miltä kaikki tulee näyttämään, kun hän pääsee perille… onko vanha pihakoivu vielä paikoillaan ja kasvaako ruohopenkin reunalla tuvan ikkunan alla vielä lemmikki niinkuin hänen lapsuutensa aikana.
Ei siinä pitäisi olla mitään luonnotonta.
Samoin ei siinäkään pitäisi olla mitään omituista, että kristitty silloin tällöin vaipuu ajattelemaan taivaallista kotitaloa… sitä hetkeä, jolloin hän saa astua sen suuria portaita ylös… hetkeä, jolloin Vapahtaja itse tulee häntä vastaan ja toivottaa hänet tervetulleeksi pitkän, vaivaloisen matkan jälkeen. Kristityllä on silloin suunnilleen samanlainen mieli kuin miehellä, joka kolmenkymmenen vuoden perästä seisoo lapsuutensa kurkihirren alla ja sydän onnea tulvillaan katselee vanhaa äitiä, joka laittaa hänelle ruokaa pöydälle, — hänelle, väsyneelle kulkijalle. Sillä hän kulki jalan viimeisen penikulman, koska ei malttanut jäädä odottelemaan kyytihevosta. Niin suuri oli koti-ikävä.