Minä en ainakaan pitäisi minään tunteellisuutena, jos tuo maailmalta palannut poika pyyhiskelisi silmiään istuessaan kotoisella penkillä niin monen pitkän vuoden jälkeen.
Tämänkaltainen on meidänkin toivomme. Mekin toivomme kerran pääsevämme vapaiksi kaikista tämän elämän rasituksista, kivuista ja murheista ja saavamme astua taivaallisen kotitalon avaraan tupaan, Silloin ei meitä enää vaivaa mikään. Ja tämä toivo auttaa meitä ponnistelemaan täällä mahdollisimman sitkeästi.
Tiedän, etten kerro mitään satua julistaessani tällaista toivoa. Tiedän, että puheeni vahvistaa todeksi jokaisen kristityn kokemus ja elämän varrella saavutettu vakaumus. »Niin on kuin sanot, pappi… meidän elämäämme kannattaa toivo Jumalan valtakunnan ikuisesta kesästä. Emme me nuru emmekä napise täällä. Päinvastoin olemme iloisia ja rohkeita kuin koululapset, jotka ponnistavat viimeiset voimansa läksyjensä ääressä tietäessään kesäloman pian koittavan…»
Eikö tällainen toivo ole jotakin oleellista… jotakin, joka kannattaa tulla liitetyksi elämäämme lisäpurje elomme haahteen… niin, tai oikeammin pääpurje?
Totta kai.
Ja mistä olemme tämän toivon saaneet?
Betlehemin lapselta, joka aikamiehenä lausui: »Minun Isäni kodissa on monta asuntoa. Jos ei niin olisi, sanoisin teille, että minä menen valmistamaan teille sijaa.»
Sellainen on meidän toivomme, sellainen se tähti, jota me seuraamme. Se vilkuttaa meille yhtä ystävällisesti, yhtä kutsuvasti kuin iltatähti, joka tuikkii huoneemme ikkunaan. Me katselemme sitä, sen ihmeellistä väikettä, ja mielemme valtaa aavistus jostakin oikein suuresta ja ihanasta… kirkkauden maailmasta, jota kohti olemme matkalla.
Eikö Herran apostoli ole sanonut: »Toivo ei anna häpeään tulla»?
On.