Ja se on totta. Amen.
LAPSEMME.
1. Loppiaisen jälk. sunnuntai. — Luukk. 2, 42—52.
Joosefilla ja Marialla oli suuri huoli; he olivat palaamassa juhlilta ja olivat kadottaneet poikansa. Jeesusta ei löytynyt siitä matkaseurueesta, johon vanhemmat kuuluivat. He olivat käyneet kokonaisen päivämatkan, etsien häntä sukulaisten ja tuttavien joukosta. Saattoihan nim. helposti kuvitella, että vilkas poikanen oli kulkenut edellekäsin ja oleili jossakin tuttujen joukossa. Tuollaistahan kyllä sattui. Mutta turhaan: — poikaa ei löytynyt. Silloin palasivat Joosef ja Maria Jerusalemiin syvästi huolestuneina.
Kesti kokonaista kolme päivää, ennenkuin he hänet löysivät. He olivat etsineet kaikki mahdolliset paikat, kadut ja kujat, torit ja kaupat; he olivat kyselleet tutuilta ja tuntemattomilta ja saaneet joka kerta kieltävän vastauksen. Oi, kuinka monta kertaa he olivat saaneet kieltävän vastauksen. »Ei ole nähty.» Ja sitten kylmä päännyökkäys. Kukapa suuressa maailmankaupungissa kiinnitti huomionsa kaksitoistavuotiaaseen poikaseen. Vihdoin, pitkän ja tuskallisen etsimisen jälkeen he löysivät hänet temppelistä.
Me sanomme: kyllä on lapsista huolta. Ja se on totta. Mutta — huolehdimmeko aina siitä, mikä on heille kaikkein tärkeintä?
Perheenisä, jolla on suuri lapsijoukko, tietää kyllä, mitä merkitsee työnteko heidän hyväkseen. Rahaa ruokaan, kenkiin ja vaatteisiin, rahaa kirjoihin ja koulunkäyntiin, rahaa mahdollisten sairaustapausten varalle. Mutta onko siinä kaikki?
Moni isä ajattelee: kun tämän kaiken kunnolla täytän, olen tehnyt velvollisuuteni. Mutta onko niin? Eikö ole mitään enää jäljellä?
Rakkaat kuulijani! Pääasia on vielä jäljellä: lapsen sielu. Kuinka olet huolehtinut siitä?
Ei riitä vain se, että ansaitsemme lapsillemme jokapäiväisen leivän. Tarvitaan vielä muutakin. Lastemme sielu odottaa myös vaalijaansa. Ja se vaalija olet sinä, isä ja äiti.