Mutta — Vapahtaja ei kapinoi. Vaikka hänen sielussaan on pimeä kuin yöllä, hän ei puhkea herjauksiin. Vaikka hän ei kykene selittämään, minkä vuoksi tällainen kohtalo on hänen osakseen sallittu, hän kärsii äänettömästi. Jos hän jotakin ajattelee — ja varmasti täytyi hänen kuumeisessa päässään ajatusten toisinaan risteillä salamoiden tavoin hän keskittää ajatuksensa yhteen ainoaan asiaan: Jumalaan. Jos koettaisimme jollakin tavoin tulkita hänen sielunsa liikkeitä, niin ne olisivat tämänkaltaisia, »Jumala, Isäni! Olet peittänyt kasvosi minulta, joka kärsin, kärsin niin tavattomasti. Ojennan kätesi sinun puoleesi, mutta en saa otetta. En tunne, että pidät minusta kiinni. Minä kuolen nyt, mutta sittenkin tahdon turvata sinuun. Koko elämäni on ollut sinulle pyhitettyä, olkoon siis kuolemanikin. Olkoon, että se on ollut vain kaunista unta, en kuitenkaan tahdo herätä siitä unesta kuolemankaan hetkellä. Isä, Isä, älä hylkää, vaan auta minua!»
Silloin, rakkaat ystävät, silloin aukeni taivas. Vapahtaja näki Jumalan kasvot jälleen, näki murheellisina, mutta niin sanomattoman lempeinä ja rakkaina. Hänestä tuntui, kuin ottaisi Isä hänen päänsä käsiensä väliin ja puristaisi sitä hellästi, sanomattoman hellästi, ja kuin kuiskailisi hän hänen korvaansa lohdutuksen sanoja: »Poikani, rakas poikani! Hetkinen vielä, katso minä olen tässä. Tartu käteeni ja minä autan sinut rannalle tuskan merestä, joka on ollut upottamaisillaan sinut. Hetkinen vielä, poikani! Etkö kuule, kuinka enkelit laulavat? Ne laulavat sinulle, rakas poikani, sinulle, sankarille!»
Sinä hetkenä virtasi Vapahtajan sydämeen rauha, suloinen, syvä rauha. Hän oli päässyt perille. Niin … todellakin hänen korviinsa kantautui ihana laulu. Se muistutti hänen armaan äitinsä, Neitsyt Marian, laulua, jota tämä hänen pienenä ollessaan hyräili hänen kehtonsa ääressä. Mutta tämä oli vielä kauniimpaa, vielä suloisempaa. Ja ennenkaikkea: se oli paljon voimakkaampaa. Hän huokasi helpotuksesta ja lausui: »Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni!»
Ja hän kallisti päänsä ja antoi henkensä.
Suunnilleen sillä tavalla se tapahtui — sikäli kuin ihmiskieli kykenee sitä kuvaamaan. Mutta silloin olikin voitto jo saavutettu: ihmiskunta oli lunastettu.
Jeesus Kristus oli osoittanut, osoittanut voimallisesti, että Jumalan rakkauteen kannatti luottaa, kävipä tässä elämässä kuinka tahansa. Jokainen tuskan karpalo hänen pyhällä otsallaan oli todistuksena siitä. Jokainen veripisara hänen lävistetyistä käsistään ja jaloistaan todisti siitä. Ja ennen kaikkea — siitä todisti se rauha, joka levisi hänen kasvoilleen. Hän oli kuollut, mutta hän ei ollut yhtään kärsineen näköinen.
Totisesti: en pidä yhtään ihmeellisenä, että sellaisen vanhurskauden edessä maa rupeaa vapisemaan niin, että haudatkin aukenevat.
Näin siis meidät lunastettiin. Näin meidät siis ostettiin vapaiksi kaikesta kärsimyksestä ja tuskasta — niin… miksen sanoisi: synnistä. Sillä synnin vuoksihan on kärsimys ja tuska maailmaan tullut.
Ystäväni! Se on täytetty! Anna näiden sanojen soida povessasi, kun menet jumalanpalveluksen jälkeen kotiisi. Se on täytetty! Kärsimyksen ja tuskan kuorma on täytetty. Sinusta vain tuntuu toisinaan siltä, kuin olisi taakka laskettu sinun hartioillesi. Sinä erehdyt: se on täytetty! Amen.