Pääsiäispäivä. — Joh. 20, 1—10.
Kolmannessa uskonkappaleessa tunnustamme: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Maailmassa on monta kertaa koetettu kieltää elämän jatkuminen kuoleman jälkeen. On sanottu ja vieläkin sanotaan: »Ei ole mitään elämää kuoleman jälkeen». »Mihin puu kaatuu, siihen se jää.» Kuoleman jälkeen tulee ikuinen yö ja pimeys.
Tyydyttääkö tämä meitä?
Seisot rakkaan omaisesi kuolinvuoteen ääressä.
Katselet hänen riutuvia kasvojaan, joilla kuoleman varjot jo häilähtelevät. Muistat, minkä näköinen hän oli ennen, — tarvitsi vain luoda silmäys häneen, niin tuntui jo hyvältä ja turvalliselta. Ja hänen naurunsa: — siinä soi hänen kultaisen sydämensä koko ihmeellinen rikkaus. Nyt hän ei ole enää viikkoihin voinut edes hymyillä: — hänen kärsimyksensä ovat liian suuret.
Mitä ajattelet hänen tulevaisuudestaan? Saatatko kuvitella, ettei häntä ole enää sen jälkeen, kun laskette hänen kylmenneen ruumiinsa hautaan? Lakkasiko tuo ennen niin reipas ja elämänhaluinen ihminen olemasta, — tuo rikas, henkevä sielu, jonka seurassa olet monta onnellista hetkeä viettänyt?
Ei — se on mahdotonta. Sinun täytyy läpi tuskan ja kyyneleidenkin ajatella: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Jollemme saa tarttua tähän sanaan, muuttuu ihmiselämä meille kokonaan tarkoituksettomaksi. Mitä järkeä olisi siinä, että ihminen elää ja kamppailee täällä 60—70 vuotta ja sitten kuoleman jälkeen vaipuu olemattomiin? Nykyajan epäuskoinen ihminen vastaa: Elämän tarkoitus on elämä itse. Se kuulostaa kyllä peräti viisaalta, mutta se ei tyydytä meitä.
Kuinka moni kuolee kesken ikänsä. Elämä oli vasta alussa. Tuo nuori ihminen ehti suunnitella tulevaisuutensa. Hänellä oli paljon toiveita, monta ajatusta, jotka hän halusi toteuttaa. Mutta keuhkotauti katkaisi hänen toivorikkaan elämänsä.