Pitäisikö meidän ajatella, että niin olikin oikein — että tuo kaikki kuuluu tämän elämän kulkuun, yrittämättä lohduttautua sen paremmin? Ei — nuo puheet »kohtalosta» ja »elämän ankarista laeista», joita usein kuulemme haudoilla, voivat kyllä olla tosia, — mutta sydäntämme ne eivät tyydytä. Ne jättävät sen kokonaan kylmäksi. Ei — me tahdomme jotakin kestävämpää, jotakin, joka voi lohduttaa — jotakin, joka saa sydämemme jälleen toivosta sykkimään. Ja se on tämä sana: Minä uskon iankaikkiseen elämään.
Tämän uskon lahjoittaa meille pääsiäispäivä.
Opetuslapset elivät Vapahtajan kuoleman jälkeen juuri tuollaisessa turtuneessa, toivottomassa mielentilassa, jonka synnyttää elämän ihanimpien kuvitelmien äkillinen luhistuminen ja sitä seurannut pimeys. He harhailivat kuin eksyksissä. Joka puolelta ympäröi heitä vain kuoleman hiljaisuus. He tunsivat, ettei sellaista saattanut ajan mittaan kestää: — heistä muodostuisi varjoja ihmisten keskellä, — olentoja, joilla ei tässä maailmassa enää olisi mitään tekemistä.
Tuota mielentilaa ei onneksi kestänyt kauan, — vain kaksi yötä ja yhden päivän. Mutta — kuinka toivottoman synkkiä ne olivatkaan. Sellaisia hetkiä ei ihminen voi elää kuin kerran elämässään. Toista kertaa ei niitä jaksaisi kestää. Oli siis hyvä, että aurinko jälleen nousi. Ja se nousi pääsiäisaamuna.
Jeesus, heidän Mestarinsa, eli; hän ei ollutkaan kuollut.
Pääsiäispäivän evankeliumiin sisältyy sanoma iankaikkisesta elämästä. Tämä päivä julistaa meille, että löytyy kuoleman jälkeinen elämä ihmisiä, Jumalan kuviksi luotuja olentoja varten. Ja siinä elämässä kehittyy kaikki todellinen ja oikea ihmisyys täydellisyyteensä.
Sitä elämää elää nyt Jeesus Kristus, Vapahtajamme. Hän on kaikkein ensimmäisenä päässyt siitä osalliseksi, koska hän on sen täydellisesti ansainnut. Mutta — hän ei ole sitä voittanut ainoastaan itselleen, vaan myös jokaiselle, joka häneen uskoo.
Nyt ei meidän siis tarvitse peljätä enää. Me uskomme elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Nyt voimme turvallisin mielin painaa kiinni kuolleiden omaistemme silmät. Nyt voimme itsekin turvallisin mielin odottaa omaa kuolemaamme.
Tämä usko ylläpitää ja kannattaa meitä elämän taistelussa. Elämä ei ole meille enää tarkoituksetonta. Nyt emme kysy, miksi on niin ja niin. Nyt tiedämme, että ajallinen kärsimys kuuluu alkutaipaleen vaivoihin, jotka matkan päämäärä kerran moninkertaisesti korvaa.
Niinhän menettelemme tunturille noustessamme. Tiedämme jo lähtiessämme, että nousu on kaikkein vaivaloisin. Tunturin rinne on täynnä kallioita ja louhikoita, joissa jalka helposti livettää. Monta hikipisaraa pusertuu otsaltamme, ennenkuin olemme perillä. Mutta — olemme päättäneet kestää ponnistukset. Haluamme ylös, — sinne, mistä avautuvat eteemme avarammat näköalat kuin alhaalta laaksosta. Ja siksi ponnistelemme.