Niin tahdomme ponnistella myös tässä ajallisessa elämässä, toivoen, että kerran on oleva hiukan helpompaa siellä toisessa maassa, johon Vapahtajamme on jo edeltä mennyt. Amen.
KUN ELÄMÄ VALKENEE.
2. Pääsiäispäivä. — Luukk. 24, 13—35.
Nyt seuraamme kahta opetuslasta, jotka ovat matkalla Emaukseen. Toisen tunnemme nimeltäkin; hän on Kleofas.
He olivat kaiken todennäköisyyden mukaan olleet läsnä sinä päivänä, jolloin Jeesus ratsasti Jerusalemiin. Se oli ollut ilon ja riemun päivä.
Silloin oli kaupungissa oleskellut paljon kansaa, ulkomaalaisia Kreikasta, Roomasta, Afrikasta ja Vähästä-Aasiasta. Kaikki he olivat saaneet nähdä Herran. Se oli ollut juhlapäivä. Silloin oli tuottanut kunniaa Jeesuksen seurassa esiintyminen.
Ja nyt — vain viikko tuon suurenmoisen päivän jälkeen oli kaikki muuttunut: — Mestari kuollut ja opetuslapset pakosalla. Kuka saattoi sellaista käsittää?
He muistivat hetken, jolloin näkivät Mestarin Pilatuksen palatsin parvekkeella, sidottuna kuin suurin pahantekijä. He kuulivat kansajoukon raivokkaat huudot, näkivät Barrabaksen irti ja väkijoukon kantavan häntä olkapäillään, — tuon kuuluisan rosvon, joka oli monta murhaa tehnyt. Silloin he säikähtivät ja pakenivat kaupungista. He eivät voineet ymmärtää enää yhtään mitään.
Nyt he ovat matkalla Emaukseen. He olivat — ainakin Kleofas — sieltä kotoisin.
Ja he ovat niin tavattoman murheellisia: — pelko asuu heidän sydämessään. Mitä mahtanee heille itselleen vielä tapahtua? Olivathan he molemmat nimeltä tunnettuja. Eivätkö jerusalemilaiset olleet nähneet heitä Jeesuksen seurassa. Eivätkähän he olleet sitä salanneetkaan. Päinvastoin: he olivat sen tunnustaneet loistavin silmin. »Olitko sinäkin mukana, Kleofas?» »Olin, etkö nähnyt minua? Minähän johdin joukkoa, joka lauloi: 'Hoosiannaa Daavidin Pojalle!'»