Ilta pimenee. Puut heittävät synkkiä varjoja tien yli. Tuuli tohahtelee pahaenteisesti. Ah, kunpa he ehtisivät kylään ennen pimeän tuloa!
Mikä liikkuu tuolla puiden varjossa? Se on jokin — jokin olento. Varmaankin joku ylipappien lähettämä urkkija. He suhtautuvat äärimmäisen varovasti jokaiseen tuntemattomaan. Nyt ei uskaltanut luottaa ystäväänsäkään. Oli oma henki vaarassa.
Metsiköstä astuu heidän luokseen outo, tuntematon mies, ja liittyy heidän seuraansa. Oh, he kyllä osaavat olla varuillaan. Älköön tuo muukalainen luulko niin vain saavansa heitä ansaan.
»Mitä te kävellessänne puhelette keskenänne?»
Siinä se oli tuo tuhoa ennustava kysymys. He seisahtuvat hämillään ja pelon valtaamina. He luovat muukalaiseen epäluuloisia katseita. Mitä mies oikein tarkoitti?
Mutta — noissa kasvoissa oli jotakin, joka sai pelon poistumaan, epäluulon hälvenemään. Niin rauhalliset ja tyynet kasvot ja katse vakava ja syvä. Tuollaisessa katseessa ei voinut vilppi piileksiä.
Ja sitten alkaa keskustelu.
Eikö tässä tarjoudu katseltavaksemme mitä havainnollisin kuva ihmisen elämästä?
Mekin olemme monesti sanoneet: »Me toivoimme…» Ja eivätkö myös nuo, jotka haudoissa lepäävät, ole kerran sanoneet: »Me toivoimme…?» Ovatko toiveemme toteutuneet?
Sinä toivoit paljon pojastasi, jonka kuolema vei. Kuvittelit, minkälainen hän olisi aikamiehenä, ja kuinka hauskaa olisi silloin tällöin tulla käymään hänen kodissansa. Nyt hän lepää tuolla hautuumaassa kirkon vieressä. — Sinä toivoit elämältä hyvää osaa monen vuoden raadannan jälkeen, — pientä itsenäistä palstaa ja peltotilkkua, vanhuuden päivien varaa. Mutta sen sijaan menetit terveytesi ja jouduit kunnan hoitoon. — Sinä toivoit onnellista yhdyselämää rakastamasi miehen kanssa. Mutta — eräänä yönä hänet murhattiin ja talo, johon sinun piti astua vastavihittynä vaimona, poltettiin. [Sellainen tapaus sattui Sodankylässä.] Oi, meidän rakkaimmat toiveemme ovat jääneet toteutumatta. Me luulimme elämän vaikenevan, mutta se pimenikin täydellisesti.