Silloin — juuri synkimmän murheen hetkellä liittyy seuraamme mies, joka selittää meille kaiken. Hän kulkee vierellämme ja puhelee: »Niin… sinun poikasi kuoli. Ymmärrän murheesi. Mutta… ajattelepas, jos hänestä olisi tullut tuhlaajapoika… jos hän olisi tuottanut sinulle vain pelkkiä pettymyksiä. Taikka… jos hän juuri täysi-ikäiseksi päästyään olisi esim. tapaturmaisesti kuollut. Kumpi on parempi?
»Sinä et saanut haluamaasi palstaa, vaan sensijaan jouduit kunnalliskotiin. Mutta ajattelepas, jos olisit menettänyt sielusi. Etkö muista… sinä et viimeisenä kymmenenä vuotena puhunut muusta kuin tuosta palstasta ja miten sinä puhuit? Sinä kerskailit ja sanoit: 'Tämä mies kyllä saa, kun tahtoo! Ei siihen tarvita mitään Jumalan siunausta.' Entäs nyt… nyt istut täällä, mutta sieluusi paistaa ikuinen päivä: Jumalan valtakunnan ihana todellisuus. Kumpi on parempi?»
Näin hän puhelee meille, tämä mies, joka liittyy seuraamme. Ja me tunnemme, kuinka hänen sanansa tyynnyttävät ja virvoittavat meitä. Hän selittää meille »kirjoitukset». Elämä on kärsimystä ja kipua. Miksi? Siksi, että se on koulua, joka kasvattaa meitä iankaikkisuutta varten.
Kun nämä asiat rupeavat lämmittämään sydäntämme, tunnemme, että se on juuri tuo ristiinnaulittu Jeesus Kristus, joka meille puhuu. Hän ei olekaan kuollut, vaan hän elää. Me tunnemme hänet elämämme vaikeissa tilanteissa.
Mutta — ennen kaikkea tunnemme hänet »leivän murtamisessa» t.s. tuolla kirkon perällä, pyhää Ehtoollista nauttiessamme. Sen vuoksi ohjatkaamme askeleemme usein sinne. Se paikka on kaikkia murheellisia sieluja varten, kaikkia elämän raatelemia, kaikkia haaksirikkoon joutuneita varten. Siellä elämämme polku parhaiten valkenee.
Nuo kaksi opetuslasta palasivat Jerusalemiin suurella ilolla. Nyt heitä ei enää peloittanut pimeä, yksinäinen tie. Heidän sielussaan loisti uusi valo. Jerusalem tuolla tähtitaivaan alla näytti salaperäisen kirkkauden ympäröimättä. Se ei ollut enää se raakojen intohimojen kaupunki, joka äsken oli kammottanut heitä. Sitä valaisi ylösnousemuksen aamunkoi.
Sellaiseksi muuttuu meidänkin elämämme. Sekään ei enää peloita eikä kammota. Kaikkine kärsimyksineen, pettymyksineen ja taisteluineen se vaikenee meille ihanaksi Jumalan lahjaksi, jota ajatellessa sydämen valtaa kiitollisuus. Amen.
JA AURINKO NOUSI, KUN HÄN KÄVI PNIELIN OHITSE.
1. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — 1 Moos. 32, 24—31.
Tämä yö, joka alkoi siitä, että aurinko laski vuorten taa ja virran vesi muuttui mustaksi kuin Tuonelan joessa, epätoivoisen miehen mielen ollessa vieläkin mustemman, — tämä yö, joka alkoi näin ja lopulta loppui siten, että tuska helpotti ja lopulta häipyi pois, kun aurinko nousi, kullaten vuoren huiput ja virran veden — tämä yö on yksi Raamatun merkillisimpiä öitä.