Jaakob on palaamassa enonsa Laabanin luota. Hän on elänyt vaiherikkaita vuosia. Kaksikymmentä vuotta takaperin hän matkusti tätä samaa tietä, mutta silloin hän oli hento nuorukainen. Virran ylimeno ei tuottanut suurta vaivaa: hän ui sen poikki, sillä hän oli suuri ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana meno ei tuottanut suurta vaivaa, hän ui sen poikki, sillä hän oli nuori ja kestävä. Ja enon talo väikkyi hänen mielessään kaukaisena mutta ihanana kuin erämaan keidas.
Mitä kaikkea oli tapahtunutkaan noiden kahdenkymmenen vuoden kuluessa?
Muistellessaan nyt tuota aikaa saattoi Jaakob koota vuosien kokemukset yhteen sanaan: — työtä … paljon työtä. Sillä hänen enonsa oli osannut käyttää hyväkseen sukulaisensa voimia. Hän oli suuresti pettynyt. Eno ei ollutkaan se mies, joksi hän tätä oli kuvitellut. Tuo aika oli ollut rikas unettomista öistä, jolloin kodin muisto kalvoi mieltä… vuoroin vilua ja vuoroin hellettä, koko elämä kuin pohjaa vailla. Eikä enon hymyilevä muoto ollut suinkaan herättänyt luottamusta. Jaakob oli saanut kokea, mitä on asua petollisessa ympäristössä, kuulla kauniita sanoja ja huomata ne vain sanoiksi.
Kunnes hän lopulta oli katkeroitunut ja paennut enon poissaollessa.
Ja nyt oli tultu tänne Jabbok-joen rannalle.
Kaikki vastukset olivat näyttäneet jo voitetuilta, kun seutua tarkastamaan lähetetyt palvelijat toivat sanan: Eesau tulee sinua vastaan neljänsadan miehen kanssa!
Se oli synkin ilta Jaakobin elämässä, vielä synkempi kuin Beetelissä vietetty yö, jolloin hän nukkui kivi päänsä alla.
Nyt olivat kaikki varovaisuustoimenpiteet tarpeen. Jaakob johti perheensä ja karjansa virran toiselle puolelle, jääden itse virran vastakkaiselle rannalle yksinään. Ja nyt alkaa se sydämen taistelu, jonka itämainen kuvakieli on pukenut niin havainnolliseen muotoon.
Siinä käytiin sydämen käräjiä ja päällekantajia oli paljon. Jaakob istuu rannan kivellä ja kuuntelee syyttäviä ääniä, jotka kohoavat hänen povestaan. »Sinä petit kerran vanhan isäsi ja ainoan veljesi…» »Niin… mutta enkö ole jo saanut tarpeeksi rangaistusta? Eikö merkitse mitään, että on elänyt erossa kodistaan kaksikymmentä vuotta?» »Niin — mutta … sinähän olet hyötynyt vain sillä aikaa. Onko tämä oikeastaan ollutkaan mikään rangaistusmatka? Rikkaanahan sinä palaat, Jaakob. Ja huomenna Eesau hyvittää kärsimänsä vääryyden…»
»Niin… mutta vaimo ja lapset… eivätkö ne sentään ole viattomat?» »Vai viattomat! Eikö Raakel lähtiessään varastanut isänsä kotijumalia, joita tämä kaikesta petollisuudestaan huolimatta rukoili?» »Oh, se oli viheliäistä jumalanpalvelusta!» »Niin… mutta se oli rikos sittenkin…»