Rakkaat ystävät! Tällainen oli Jaakobin kamppailu ja se kamppailu on uusiintunut monen ihmisen sydämessä sen jälkeen. Elämän taistelussa hän on joutunut kysymään itseltään: Mitä tämä kaikki merkitsee? Hallitseeko maailmaa jumalallinen oikeus, vai onko se väkivalta ja vääryys, joka voittaa? Eikö sattuma leikittele ihmislapsen kanssa? Oletko sinä todellakin ylösnoussut, Herra Jeesus Kristus? Näin pääsiäisen jälkeen tämä kysymys tuottaa pistävää tuskaa.
Mutta — jos taisteleva pitää kiinni vain tästä: »Herra, en päästä sinua, jollet siunaa minua» — niin taistelu päättyy voittoon. Ja aurinko nousee, kun sivuutamme tuon tuskallisen taistelun hetken. Amen.
HERRA ON MINUN PAIMENENI.
2. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. — Ps. 23.
Se, joka on vaeltanut tunturiseudussa, tietää, kuinka vaivaloista kulku monesti on. Edessä on vuoroin jyrkkiä nousuja, vuoroin vielä jyrkempiä laskuja. Matkamies saa jännittää kaikki voimansa voidakseen säilyä vahingoittumatta. Sitten seuraa yhtäkkiä pohjaton suo, jänkä, jonka ylikulkeminen vie monia pitkiä tunteja. Se on hidasta matkantekoa, kärsivällisyyttä koettelevaa, voimia kysyvää — varsinkin jos on vielä taakka kannettavana. Mutta — sitten tulee ruohokas joenranta tahi kirkas, helmeilevä tunturipuro, jonka äärellä matkamies saa levätä ja sammuttaa janonsa. Matkan vaivat unhottuvat ja virkistynein voimin lähtee kulkija taivaltansa jatkamaan.
Ihmiselämä on juuri tuollaista, Sekin tarjoaa vaikeuksia, jos leppoisia, onnellisia hetkiäkin, — ensiksimainituita ehkä sentään enemmän. Päivät kuluvat yksitoikkoisessa, ilottomassa työssä, jolloin elämä tuntuu harmaalta, väsyttävältä. Vaikka työ on luotu meille siunaukseksi, emme silti aina jaksa yhtä valoisin mielin siihen suhtautua. Ajattelen maanviljelijää, jolla joka vuodenaika on edessään samat tehtävät: kyntö, kylvö, karhitseminen, sitten heinänteko vuoroin paremmalla, vuoroin huonommalla menestyksellä j.n.e. Ajattelen opettajaa, jonka joka vuosi on aloitettava alusta. Hänen tehtäväänsä kuuluu ehkä yhden ainoan aineen opetus. Sen piirissä hänen on liikuttava koko pitkä elämänsä. Entäs tehdastyöläinen, joka koko ikänsä valmistaa vain yhtä ainoata kappaletta. Silloin jo totisesti tuntee, kuinka työkin voi olla tappavaa.
Eivätkä elämän vaikeudet rajoitu vain tähän. Sillä on ylen rikas varasto juuri tätä »lajia» tarjottavanaan. Työ epäonnistuu. On saanut vuosikausia ponnistella ja sitten tulee pettymys. Kaikki vaivat ovat menneet hukkaan. Sattuu sairaustapaus, joka yhtäkkiä muuttaa kaikki ennakolta tehdyt suunnitelmat, — tai kuolema, joka katkaisee ne yhdellä iskulla. Tulee suuria taloudellisia vahingoita. On juuri pääsemässä vakavaraiseksi, kun yhtäkkiä lankeaa maksettavaksi suurempi takaus j.n.e. Silloin ei elämä tosiaankaan tunnu helpolta.
Ja — jos on säästynyt näiltä n.s. ulkonaisilta vaikeuksilta, on sitä enemmän saanut kamppailla sisäisten vaikeuksien kanssa. On saanut ehkä vuosikausia taistella epäilysten kanssa. Se tähti, joka kerran loisti sielussa kirkkaana ja kauniina, on sammunut. Elämä on muuttunut pimeäksi; ei näe enää mitään. Silloin ehkä mielellään vaihettaisi osansa sellaisen kanssa, joka on saanut osakseen vain ulkonaisia vaikeuksia.
Oletko, kuulijani, kokenut mitään tämänkaltaista? Luulen, että olet.
Mitäs me siis sanomme? Onko tähän mitään lisättävää?
On kyllä, tämä nim., että vaikeuksien jälkeen tulevat »virvoittavat vedet» ja »viheriät niityt».