Se »niitty» ei ehkä ole suuren suuri, vain tuollainen lyhyt hetkinen. Mutta sellainen hetki, joka tuntuu korvaavan vuosikausien odotuksen, pitkien vuosien ikävän ja kaipauksen. Se on ehkä vain iltahetkinen, mutta niin tavattoman virkistävä, niin täynnä elämää. Elämän onni tulvii sieluun yltäkylläisenä ja sykähdyttävänä. Se pirskähtelee ihmisen yli kuin tunturipuron pisarat, joita koetamme vangita kämmeneemme. Pitkä, paljon voimia ja aikaa kysyvä työ on esim. onnistunut. On saanut hyvien ystäviensä kanssa jakaa siitä johtuvan ilon.
Muistan, kuinka kerran muuan tuttavani soitti minulle ja ilmoitti saaneensa ulkomailta kirjeen, joka teki hänet tavallista iloisemmaksi. Satuin olemaan masentuneella mielellä, mutta tuntui, kuin olisi ystäväni ilo puhelinlankaa pitkin virrannut luokseni. Se oli siunattu hetki. Alakuloisuus haihtui ja loppuosan päivää tunsin itseni iloisemmaksi kuin moneen viikkoon.
Olen itsekin kokenut sellaisia hetkiä, jolloin on ollut melkein suoranainen pakko kertoa jollekin tuttavalle jostakin asiasta, mikä sillä kertaa oli tehnyt mielen iloiseksi. Se on ollut kuin yhteistä juontia virkistävästä tunturilähteestä tahi yhteistä lepäämistä viheriällä niityllä. Sellaiset hetket painuvat mieleen. Vielä vuosien takaakin on niitä virkistävä muistella.
Näin Jumala kuljettaa meitä. Hän ei anna meidän alituisesti asustaa virvoittavien vesien ääressä. Hän johtaa meidät työhön ja taisteluihin. Emmekä me enää sure, että on jälleen lähdettävä taivalta jatkamaan. Olemme saaneet kylliksi levätä. Nousemme siis ja sanomme: »Herra on minun paimeneni.»
Ja — jos olemme aina uskollisia tälle hyvälle paimenelle, luulen, että saamme elämämme lopulla sanoa: »Kaikki Herran tiet ovat hyvyys ja totuus niille, jotka hänen liittonsa pitävät.» Amen.
MIESKOHTAINEN USKO.
3. Pääsiäisen jälk. sunnuntai. 1 Piet. 1, 3—7.
Koulussa luki vanha rehtorimme usein aamurukouksissa esilläolevan tekstimme sanat: »Ylistetty olkoon Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä» j.n.e. Ja meihin, koulupoikiin, se teki aina erikoisen juhlallisen vaikutuksen.
Emme osanneet sitä silloin selittää, minkävuoksi; emme jaksaneet tunkeutua asian ytimeen. Mutta — se tehosi meihin kuitenkin sanoin selittämättömällä tavalla. Juhlasali ikäänkuin kirkastui. Oli kevät ja me tiesimme lukukauden kallistuvan loppuaan kohti. Juhlasalissa leijaili pääsiäisen tuntua. »Ylösnousemus» merkitsi meille heräävää kevättä, kukkaisvainioita, apilan ja hajuheinän tuoksua, talven kahleista vapautuvia virtoja ja järviä. Ja me kuuntelimme hartaina vanhan rehtorin sydämellistä äänensointua, joka yhdessä kohti melkein aina värähti syvemmin: »… jossa meitä nyt vähän aikaa — jos tarvitaan — moninaisilla kiusauksilla vaivataan…»
Sitä emme silloin ymmärtäneet. Emme käsittäneet, että vanhan rehtorin lukemisessa, äänen sydämellisessä soinnussa, koko tuossa hartaudessa, jolla hän rukoushetken toimitti, ilmeni mieskohtainen usko.