Mihinkäs pappi sen uudensyntymisen pani?
No tietysti! Sitä ei Jonatan Stark ollut tahtonut syrjään työntää. Mutta se kun oli kerta kaikkiaan Jumalan työ, ei hänellä, papilla, ollut oikeutta sitä parantelemaankaan ruveta.
Silloin oli myrsky lauennut. Vai Jumalan työ! No niin… kyllä tavallaan… mutta välittäjät, ihmiset, mihinkäs ne pantiin? Huonostipa osasi tämä Lainion uusi pappi Raamattunsa. Eikö Vapahtaja ollut Luukkaan evankeliumin 15:ssä luvussa selvästi näyttänyt, että palvelijoita tarvittiin? Kuka puki tuhlaajapojalle parhaat vaatteet ylle? Kuka pani kengät hänen jalkoihinsa ja sormuksen hänen sormeensa? Eivätkö ne olleet palvelijat.. kristityt… joille Jumala oli jättänyt vallan pukea ja riisua, avata ja sulkea? Ja mikäs tehtävä oli seurakunnalla? Eikö vaimo evankeliumissa lakaissut huonetta siihen asti kunnes löysi kadottamansa rahan? Eikö pappi ollut Ilmestyskirjaa lukenut? Ehei… seurakunta piti olla… seurakunta, joka etsi ja löysi. Mutta eikö ollut Kaisan-Juntti mennyt ilman seurakuntaa… vanhan… suuripränttisen virsikirjansa varassa, jossa oli rautalankaha'at ja messinkinupit? Kyllä taisi Jumala taivaassa vähän ihmetellen avata kirjan ja kysyä: "Mitäs pränttiä se tämä on?" "Uusi virsikirja!" "Kylläpä on kaunisteltu!" "Kun ei pirun nimeä edes kehdata mainita, vaikka pojalla oli sellainen kamppailu tämän kanssa siellä korvessa."
Siitä oli syntynyt kiivas väittely. Jonatan Stark oli silloin ollut kolmenkymmenen vanha ja hänellä oli vankka niska. Sitäpaitsi hänellä oli ollut uusi papintakki ja hohtavan valkoiset liperit. Hän oli siis ottanut väittelyyn osaa virkansa puolesta. Mutta Kurki-Aatami ei ollut antanut perään, vaikk'ei hänellä ollut ollutkaan yllään kuin kotikutosarkaa ja poronsarvista sorvatut napit takissaan. Häntä ei ollut häikäissyt papin punakka, hiukan kiivastunut muoto. Hän oli siis lyönyt tämän laudalta kuin mies, kuulijoiden vakuutellessa: "Niin on kuin Aatami sanoo. Ahtaasta portista on kaikkien mentävä, jos mieli autuaaksi tulla."
Mutta hyvä mies oli Kaisan-Juntti ollut, hyvä ja luonnonsiivo. Siitä oli vallinnut vain yksi mielipide. Sellaista niittomiestä ei kirkonkylän törmällä ollut löytynyt toista, jollei nyt itse Poikelan Aapo… Mutta ei… alakynteen oli Poikelan Aapokin tunnustanut joutuneensa. Ei Juntin kanssa ollut kilpasille pystynyt kukaan. Siinä se olisi kirkkoherrallekin ollut heinämies.
Keskustelu oli suuntautunut rauhallisemmille aloille, heinäntekoon ja kalanpyyntiin. Niillä aloilla oli Jonatan Stark'kin saanut asemansa pitää. Hän olikin innokas kalamies, joka jo tullessaan oli tuonut alhaalta kaksi valtavaa rysää. Niillä kelpasi koettaa jokivuopajista jäänlähdön aikaan. Sen olivat lainiolaisetkin myöntäneet.
Omituisten tunteiden vallassa oli Jonatan Stark niistä hautajaisista palannut. Hän oli taistellut ensimmäisen taistelunsa uskon puolesta ja joutunut tappiolle. Vielä olivat kylänpoikaset nostaneet lakkia hänelle, mutta hänestä oli tuntunut, että se pian lakkaisi. Niinkuin oli tehnytkin. Vain päätä nyökäyttivät vastaan tullessaan, jos nyökäyttivät ollenkaan.
Siitä alkaen oli yhteisymmärrys hänen ja seurakunnan välillä ollut rikki. Eivätkä seuraavat vuodet olleet sitä korjatuksi saaneet. Kumpikaan puoli ei ollut halunnut myydä mielipiteitään. Jonatan Stark oli ensi vuosina saarnannut armonjärjestystä lujasti, enemmän kuin oli itsekään halunnut. Sillä oikeastaan hän ei kuulunut dogmien palvojiin. Mutta täällä, missä uskonkappaleet seisoivat perustuksillaan lujina kuin lumihuippuiset tunturit keskellä erämaata, se oli näyttänyt tarpeelliselta. Hän oli toivonut ihmisten tulevan järkiinsä. Mutta — turha toive. — Kurki-Aatami veti vastavedon joka sunnuntai. Jos Jonatan Stark, innostuneena ja lämminneenä, oli nostanut Nikodemuksen taivaaseen, oli Kurki-Aatami iltaseuroissa hänet sieltä alaskiskaissut. Tuota vanhaa juutalaisten ylimmäistä oli siis riepoitettu taivaan ja kadotuksen väliä. Kunnes Jonatan Stark oli kyllästynyt. Hän oli heittänyt Nikodemuksen ja muut erimielisyyttä herättävät Raamatun henkilöt oman onnensa nojaan ja saarnannut vain sellaista, josta ei suoranaisia uskonriitoja syntynyt. Viime vuosina hän olikin saarnannut itselleen enemmän kuin muille, rohkaistakseen itseään tässä karussa erämaassa. Jumalanpalveluksista oli muodostunutkin virkistyshetkiä, ainoita, joita hänellä kalastusta ja kirjallisuuden viljelyä lukuunottamatta vielä oli.
Kovaa oli siis ollut hänen virkansa ulkonainen puoli, mutta sitä siunatummaksi se oli muodostunut sisäänpäin.
Jonatan Stark oli näiden yhdeksäntoista vuoden kuluessa arvioinut uskonnolliset arvot uudelleen, sikäli kuin hän kirjallisuuden puutteessa oli pystynyt niille kaikille selvää muotoa antamaan. Mutta Lapin suuren hiljaisuuden keskellä hän oli oppinut aavistelemaan totuutta siinäkin, missä lujaa pohjaa ei muuten löytynyt. Hän oli kehittänyt oman teologiansa, joka kyllä — kun hän siitä suljetussa seurassa puhui — usein sangen surkeasti kärsi kiinteiden puitteiden puutetta, mutta jossa siitä huolimatta sykähteli uusi elämä. Se oli riittänyt ylläpitämään hänen yksinäisen sielunsa usein sammumaisillaan lepattavaa liekkiä tämän harmaan yksitoikkoisuuden keskellä. Hän oli vuosien varrella varovaisesti raaputellut Vapahtajan kuvan haalistunutta kultausta ja löytänyt ilokseen sen alta uusia, tuoreempia värejä. Monta ennen rakasta kultalevyn palasta hän tosin oli tässä työssä menettänyt, mutta löytämänsä uusi väri oli tuoreudellaan korvannut menetetyn, korvannut moninkertaisesti.